tiistai, 19. tammikuu 2010

Loppu

Niin tosiaan ;( tämä ei päässyt edes kunnolla alkuun.. Teen varmaan taas uuden tarinan. Saa nähdä, mihin se sitten kaatuu. Kone oli jäissä varmaan kuukauden, lataukset ovat jossain kuusessa ja kirjoitin huonosti, joten en viitsi jatkaakaan samaa, kun pohja ei ole hyvä :I Niin loppuvat myös Becket ja Aghterin kuningaskunta.

 

perjantai, 27. marraskuu 2009

"Siinon kiintolevy sökö"

 The name says it all. 

Pitää ostaa uusi kone, katsotaan sitten mitä teen :)

torstai, 12. marraskuu 2009

In english, please

Nyyhhhh.

Pidän taukoa. Jonkun aikaa. Sen aikaa, kunnes saan päätettyä, mitä teen.

Tuo kone tuntuu vähän takkuavan. SIis sims-pöytäkone. Mutta rakas (nörtti?) isoveljeni teki jotain ja sai sen toimimaan, paremmin. Sen aikaa kun ajattelin koneen olevan kuollut ja minun pitäisi asentaa kaikki uudestaan ja käyttää jotain muuta konetta siinä välillä, kehittyi ajatus pelata simssiä jollain muulla koneella englanniksi.

Englanniksi?

Ihan kielitaitoa kehittäen. Ja se voisikin olla mielenkiintoisempaa kuin Justus Rahalat, Pekko Mustapäät, Linnea Jankkarit, Plots- posliinipöntöt tai Nykytaiteen Museo Kisama. Mutta mitä tapahtuisi nykyisille pelitallennuksilleni? Pelkään, että jotakin kamalaa. Ihmisten nimet? NPC-ni, kuten juuri Becketin legacyn Justus, tai Aghterin tarinan npc-rakastajattaret (Adam C-n Anna-palvelija)? Mitä jos ne eivät muuttuisi englanniksi? Se ei olisi hauskaa. Mitä jos ne muuttuisivat englanniksi? Se ei ainakaan olisi hauskaa! En voi kuitenkaan yhdellä käyttäjällä muuttaa kieltä toiseksi, vaan silloin muuttuu (tekisin sen uudelleenasentaen) koko pelin kieli koko tietokoneella. Eikä minulla tietenkään ole levyjä asentaa rinnakkaista järjestelmää. Tai siis, XP on, mutta minulla ei ole ajureita äkspeehen. Damn you, vista!

Voisin ehkä aloittaa tarinankin sillä englanninkielisellä pelillä. Minulla on varmuuskopiot nykyisistä tarinoista, koska pelkäsin tietojen katoavan, kun ajattelin koneeni olevan "rikki", joten se ei kait tarkoittaisi näiden tarinoiden loppumista -- vain pitkää taukoa. Kuitenkin haluaisin sen englanninkielisen pelin ja minulla olisi ideanpoikanenkin uuteen tarinaan.. auttakaa!

maanantai, 26. lokakuu 2009

II: Tulessa

Teksti on oudon isoa. Nyt pitäisi jaksaa kirjoittaa (haukotus). Karsin muuten jotain kuvia, koska ne olivat turhia ja tarina toimii ilman niitäkin. Tämä osa on muuten melkein kokonaan ylvaosa. Siis Y kertojana.

Ylva heräsi aikaisin aamulla. Hän jäi sänkyyn, koska ulkona oli kylmä, kylmyys tuli seinien läpi sisäänkin.

Auringon noustessa oli pakko nousta ylös. Hän otti vaatteensa lipastosta ja puki ne vaivoin päälleen. Oli hiljaista, edes ulkoa ei kuulunut mitään ääniä.

Ylva auttoi Annin vuodevaatteiden päälle, kun tämä heräsi. Nainen nukahti kuitenkin melkein heti, eikä Ylva ollut varma, mitä hänen pitäisi tehdä. Annilla saattoi olla sisäistä verenvuotoa. Tuskin kaupungista löytyisi sellaista parantajaa... tuskin mistään, joka sellaisen olisi voinut parantaa.

Hän kiipesi tikapuut alas majatalon saliin, joka oli melkein täynnä aamiaisesta nauttivia ihmisiä. Suuressa huoneessa näytti olevan henkilökuntaa vain Jenn ja sairaalloisen laiha tarjoilijatar, joka yritti viedä ajoissa ruoat ihmisille, jotka alkoivat ärtyä nälkäänsä.

"Teillä ei varmaan ole ketään parantajaa?" Ylva päätti kuitenkin tiedustella asiaa, jos Annin oloa voisi edes helpottaa. "Niin, se seurassanne tullut nuori nainen on ilmeisesti sairas? Kyllä meillä on parantaja, Mandel on viipynyt kaupungissa vasta viikon, mutta hän on erinomainen. Sääli että hänen on lähdettävä taas pian..." Jenn piti tauon, "Mutta kyllä hän varmaan katsoo seuralaistanne muutamasta kolikosta."

Ylva näytti epäilevältä. Olisikohan parantaja (kierteleväkin vielä!) niin hyvä kuin mies kehui? Sehän saattoi olla vain kuulopuhetta. Tai jotain muuta vastaavaa. "..Onko.. Onko hänellä koulutusta?" hän laski toista kulmaansa itselleen, ihan kuin itse olisi asiantuntija parantajissa. "En tiedä, en tiedä ollenkaan, neiti, mutta hän todella on uskomaton! ..tai niin sanotaan. Mutta kannattaa kokeilla!" Jenn nyökkäsi kuin tehostaakseen sanojaan. Ylvakin oli nyökätä. Mies oli oikeassa, kannatti kokeilla. "Voitko kutsua hänet tänne?"

"Tietysti voin. Menettekö yläkertaan odottamaan?"

Ylva kiipesi siis takaisin yläkertaan ja asettui heidän huoneeseensa (onpa huone hassu sana) odottamaan. Ann oli puoliksi hereillä ja säpsähteli koko ajan.

Ovi avautui.

Sisään astui tukeva nainen, joka oli hiukan häntä itseään nuorempi ja joka oli pukeutunut vaatimattomaan villaiseen pukuun. Naisella, oikeastaan Mandelilla, oli hunajanväriset hiukset ja pisamia. Mandelin olemuksessa oli .. jotakin valoisaa. Kuin sitä ei olisi paljain silmin nähnyt, silloinkin aurinko paistoi huoneeseen, mutta Ylva olisi voinut vannoa, että Mandel hohti jotakin aineetonta valoa, joka ei edes tuntunut olevan olemassa. "Huomenta, tyttöseni", Mandel sanoi. Ääni oli jotenkin rauhoittava, mutta samalla itsevarma ja hiukan teennäinen.

Mandel käveli sisään huoneeseen ja vuoteen viereen, seisahtuen. Hän asetti kätensä niskansa taakse ja katseli kattoon. "Lähtisitkö, lapsukaiseni? En halua paljastaa salaisuuksiani, ja tyttö tässä on liian sekaisin tajutakseen mitään." Nainen iski silmää.

Ylva tuijotti. Nainen marssi heidän huoneeseensa lupaa kysymättä, puhutteli häntä lapsukaisena -- lapsukaisena! ja oli nyt pyytämässä, että hän jättäisi huoneen. Ei, ei pyytämässä, vaan käskemässä! Sitäpaitsi Mandel oli häntä nuorempi! "Minä odotan", kuului Mandelin ääni.

Ylvan mielestä parantaja olisi yhtä hyvin voinut työntää hänet ulos huoneesta. Hän meni käytävään odottamaan.

Mitä ihmettä juuri tapahtui? Enkö minä maksa sille naiselle? Minä? Ylva katseli itseään peilistä eikä voinut uskoa tapahtunutta. Tuo nainen ... ei vaan tyttö .. oli nuorempi kuin hän, mutta silti Ylva oli poistunut huoneesta vastaan sanomatta! Mitä ...

Hän odotti käytävässä olevalla tuolilla. Ylva olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut nähdä, mitä oven toisella puolella tapahtui. Tuskin Mandel mitään saisi aikaan. Tietenkään. Hänhän oli nuorempi kuin Ylva, eikä vaikuttanut yhtään  niin kokeneelta. Kauhistuksekseen Ylva tajusi toivovansa, ettei Mandel pystyisikään parantamaan Annia, ja yritti lakata ajattelemasta. Mutta tuskin...

Oli kulunut tuskin kymmentäkään minuuttia, kun Mandel avasi oven ja tuli huoneesta. Ylva käänsi katseensa odottavasti parantajan puoleen.

"Selvisitte säikähdyksellä, kullannuppu. Rakkaallasi ei ole mitään hätää", tämä ilmoitti siihen äänensävyyn, että Ylva ihmetteli, miksei Mandel taputtanut hänen päätään. Rakkaallasi? Miten tuo muka tiesi... Ylva torjui ajatuksen, se oli liian ihanaa ja liian kiellettyä. Mandel seisoi siinä yhä katsomassa häntä.

Siinä samassa, vailla mitään tervehdyksen sanaa, Mandel harppoi ulos huoneesta pää pystyssä. Ylva vain katsoi hänen peräänsä, niin ällistynyt hän oli koko naisen olemuksesta ja ... no, olemuksesta!

Kun Ylva meni sisään, hän näki uupuneelta vaikuttavan Annin makaavan sängyllä, mutta hereillä. "Hei..." tämä sanoi ohuella äänellä. "Tuntuu jo paremmalta."

Ylva asettui takaisin penkille yhä Mandel mietteissään. Eihän Ann ollut ollut ollenkaan noin hyvässä kunnossa. Silti .. hereillä.. ja pystyi puhumaan. Ei Mandel ollut voinut vain vilkaista... mutta ei aika olisi riittänyt muuhunkaan.

Ann näytti kuitenkin niin kauniilta ja rentoutuneelta. Kipujakaan ei näyttänyt olevan. Miten kukaan voi olla noin kaunis.. Ylva melkein löi itseään, ei tuollaista voinut tuntea naista kohtaan. Sitä paitsi hänen sulhasensa oli kuollut vain kaksi päivää aiemmin! Sitä paitsi hän oli ollut rakastunut Matiin. Ainakin uskoakseen. Ei, kyllä hän oli. Pakko olla.

Ylva melkein tukehtui, kun Ann lähti nousemaan vuoteelta. Eihän tämä ollut läheskään sellaisessa kunnossa... Hän nousi äkkiä penkiltään ja meni tämän luokse ihan vain ollakseen tukena, jos Ann kaatuisikin.

Ann pysyi kuitenkin pystyssä. Kun Ylva seisoi siinä tämän edessä, hän tunsi taas koko maailman olevan olemassa vain noissa silmissä ja vain tuossa vaaleassa ihossa. Hän ei vain yksinkertaisesti voinut.. olla.. olematta.. nostamatta kättään.. ja viemättä sitä Annin kasvoille. Tämä oli niin todellista... "Mistä nuo arvet ovat? Muistan ne sinulla ennen .. matkaamme", Ylva kysyi hiljaa.

"Mat löi minua. En uskaltanut .. kertoa sinulle", Ann sanoi katkonaisesti. "Mennään ulos. Siellä on satanut lunta. Vai pystytkö?" Ylva kysyi varovasti.

Kaduilla ilma tuntui raikkaammalta kuin sisällä. Ylva oli koko ajan valmiina, jos Ann ei pysyisikään pystyssä. Mutta kumma kyllä tämä ei olisi tarvinnut apua, vaikka oli ollut eilen melkein liikuntakyvytön.

Ann vain veti syvään keuhkoihinsa raitista ilmaa, niin syvään, että hän näytti yrittävän täyttää itsensä sillä kokonaan.

Ylva näki kadulla loikoilemassa vähäpukeisen kerjäläistytön. Häntä alkoi paleltaa, kun hän näki, miten ohut tuo puku oli, eikä hän voinut olla antamatta tälle kolikkoa.

Ensiksi Ylva luuli, ettei tyttö edes huomannut häntä, mutta sitten tämä säpsähti, vilkaisi häneen ja laski katseensa nopeasti, ja otti kolikon kiiruhtaen pois.

Kääntyessään takaisin Ylva melkein törmäsi vastaantulevaan mieheen. "Varo vähän", tämä mutisi ja jatkoi matkaansa.

He kävelivät eteenpäin aukiolle, jonka keskellä oli kaivo ja laidoilla kaksi isompaa kivitaloa, aatelisten kartanoita varmaankin. "Onko sinulla kylmä?" Ylva kysyi Annilta ja tunsi itsensä typeräksi tämän pudistaessa päätään. Mikä hän oli koko ajan huolehtimaan tytön tarpeista? Ylva oli Annin mielestä varmaan ärsyttäväkin. Ylva yritti olla kuin ei olisi edes kysynyt saati saanut vastausta.

"Tuo on varmaan joku aatelisnainen. Tuolla parvekkeella, näitkö? Haluaisitko itse asua tuollaisessa kartanossa?" Ylva yritti virittää keskustelua ajatusleikin avulla, mutta Ann oli yhä hiljainen. "Jos se olisi lämmin, kivitalot näyttävät kylmiltä", Ann sanoi hiljaa ja purskahti jostain syystä nauruun.

Talvi ei oikein osannut päättää, tullako vai ei, ja lumet sulivat jälleen.

Ylva jutteli Annin kanssa aukiolla kaivon vieressä jostakin. Paikka oli aika viehättävä, mutta kauniimpi, jos siellä oli lunta. He olivat käyneet välissä majatalossa syömässä. Hänen mielestään Annin ruokahalu oli valtava, mutta se johtui varmaan siitä, että tämä ei ollut saanut matkalla kunnolla syödäkseen eikä syönyt haavoituttuaankaan paljoa.

Minarde Kired vilkaisi aukiolla puhuvia naisia ja kääntyi sitten odottaakseen palvelijaansa.  Tämä hymyili miehelle, joka huokaisi onnellisen näköisenä. Nuoret, pakko rakastua koko ajan, hän ajatteli huokaisten. Hän oli kuullut, että nuo naiset olivat Koronankylästä, läheltä sitä vartiostoa, johon oli huhupuheiden mukaan hyökätty. Hänen miehellään, Benillä, ei ollut itsellään pahemmin aikaa, joten Minarde oli saanut tehtäväkseen ottaa selvää hyökkäyksistä.

"Hmmh, päivää", Minarde ei pystynyt peittämään puuskahdustaan tervehdyksen alusta. Hän ei itse olisi käyttänyt tuollaisia metallikoristeita takissaan. Vaaleamman naisen takissa ei ollut huppua, mutta ihmeellinen turkiskaulus! Hän oli nähnyt tuollaisia joskus, mutta hyvin kauan sitten. Mutta ei kukaan niitä enää käyttänyt.

"Te olette varmaan Koronankylästä? Onko kylä kunnossa?" Minarde aloitti kyselemään naisilta kysymyksiä, joita Ben oli luetellut hänelle.

Minarden helpotukseksi Ylvaksi esittäytynyt nainen ei nähnyt mitään ongelmaa siinä, että olisi vastannut kysymyksiin. Hän alkoi kertoa koko juttua, mutta tarina hyppi niin, että se kuulosti vähän oudolta. Pääkohdat tuntuivat kyllä loogisilta.

Aurinko ehti laskea. Ylvan mielestä tuli hämmentävän pimeää. Hän oli jättänyt tarinastaan lady Kiredille Matin kuoleman pois, siis koko Matin, joka oli hiukan hankalaa, tarinassa oli aukkoja, koska hän ei uskaltanut keksiä paljoa itse. "Hmmm. Meidän pitää katsoa teille vähän parempia vaatteita." Minarde sanoi.

Lady Kired vei heidät kiviseen taloon, joka näyttikin kauppiaan talolta. Se oli kyllä vähän synkän oloinen, mutta sisältä valoisa.

"Nyt on jo vähän myöhä, että -- " tiskin takana seisova kauppias aloitti, mutta keskeytti ja jatkoi "Aah! Lady Kired! Tervetuloa tänne vaatimattomaan kauppaani. Ja keitä ovat nämä viehättävät seuralaisesi?" miehen äänensävy muuttui täysin, kun hän huomasi, kuka oli tulossa hänen kauppaansa.

Lady Kired, oikeastaan Minarde, Ylva ei ollut tottunut arvonimiin, nyökkäsi vain arvokkaasti kauppiaalle ja avasi suoraan jonkun kaapin oven. Se oli täynnä kummallisia pukuja, jollaisia Ylva ei ollut koskaan nähnyt. Jotain, joka näytti silkiksi kutsutulta kankaalta, jota Jonathan oli joskus tuonut, kummallisia kuvioita ja punoksia ja koruja ja kankaita ja takkeja ja saappaita ja .. hän hämmentyi kaikista niistä vaatteista, miten hän olisi muka voinut tietää, mitä ..

Sovittamalla. Hän oli melkein aina tehnyt itse vaatteensa, ja kun niitä oli ostanut Jonathanilta, niistä ei mitenkään voinut tietää, sopivatko ne. Mutta näinkin kalliita ja hienosti tehtyjä pukuja sai sovittaa! Ylva koetti Minar.. lady Kiredin palvelijattaren avustuksella tämän osoittamaa pukua sermien takana. Hänestä se sopi hyvin, mutta hän oli kuitenkin väärässä, hän ei koskaan ollut tuntenut osaavansa katsoa vaatteita.

Hän hymyili hämmentyneenä tullessaan sermien takaa ja tunsi itsensä typeräksi. Miten hän oli suostunut tällaiseen? Nuo nyt tuossa varmasti nauroivat ja ajattelivat, että hän näytti aivan typerältä ja ..

"Ensi yrittämällä! Tuo puku sopii sinulle todella hyvin, enpä olisi uskonut että löydämme sinulle puvun suoraan kaapista katsomalla! Nyt on sinun vuorosi, Ann!" Ann oli kyllä ajatellut, että hänenkin piti koettaa jotakin, mutta nyt se tuntui vieläkin ylitsepääsemättömämmältä kun hänen oikeasti piti tehdä jotakin.

"Minusta tuntuu kummalliselta. Saako tämän jo ottaa pois?" Ann oli saanut punaisen leningin samaa mallia kuin Ylvallakin, mutta hänestä se tuntui typerältä ja kireältä ja rajoittuneelta.

"Eh, saa.. tuo ei oikein sovi sinulle", Ann kuuli aatelisnaisen, lady .. Kiredin? sanovan. Hän oli itse aika kummissaan, kun yhtäkkiä tuollainen rikas nainen tulee puhumaan heille hyökkäyksistä, saati sitten ostamaan vaatteita, mutta Minarde Kerid vaikutti kuitenkin ystävälliseltä ja halusi evakuoida Koronankylän.

Hän kokeili hiukan arvokkaampaa pukua. Se oli kummallisen pehmeää villaksi, mutta hänen mielestään se oli pelkistetty ja kaunis eikä näyttänyt narrilta.

Lady Kired totesi puvun sopivan Annille todella hyvin, ja Ann itsekin tunsi itsensä todella hyväksi, kun tuollainen korkea-arvoinen, rikas ja ystävällinen nainen kehui häntä kauniiksi. Hetkinen. Eihän hän noin ollut aiemmin ajatellut. Sitä paitsi Ylvastahan hän piti ylitse kaikkien muiden.

Loppuiltaa lady Kired huvitti heitä kokeilemalla uusimpien mallien alusasuja.

"Mikä lippu tämä on?" Ylva kuuli Annin kysyvän. Hän ei ollut itse edes ajatellut asiaa, ei ollut huomannut punaisia leijonankuvioisia viirejä seinillä.

"Ai se? Se on Ferdonin lippu. Se on pääkaupunki ja tämä maa, yleensä pääkaupungit ovat samannimisiä kuin koko valtio, jostain syystä." lady Kired valisti Annia. Ylva ei ollut koskaan edes tullut ajatelleeksi, että he olisivat voineet olla osa jotakin valtiota. Vartiosto keräsi verot, mutta minne vartiosto maksoi veroja, sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi.

Ylva seurasi Annin kanssa ladya, joka veisi heidät kartanolleen syömään vielä illalla. Hän ei ollut kuullut aatelisista koskaan muuten kuin tarinoissa, eli aika usein, mutta ei ollut kuvitellut pääsevänsä tutustumaan näiden elämään. Harva pääsisi.

Eteinen oli suunnilleen Ylvan kotitalon kokoinen, siellä oli cembaloksi kutsuttu soitin ja jokin pelilauta, joka oli jaettu kuuteenkymmeneen neljään ruutuun.

Ruokapöytä oli Ylvan mielestä melkein mauttoman pitkä. Sen ympärille oli kerätty selkänojattomia tuoleja, jollaisia Ylva ei ollut nähnyt ennen. Miten yhtäkkiä hän sai tutustua niin moneen asiaan, mitä hän ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan?

Palvelijatar tuli ja kattoi pöytään valkoiseksi maalattuja, hiottuja saviastioita. Ne olivat Ylvan mielestä kauniita verrattuna niihin puuastioihin, joilta hän oli kotona syönyt.

He istuivat pöydän ääreen. Lady Kired kertoi ruoan nimeksi jonkin ihmeellisen sanan, jota Ylva ei osannut lausua, mutta hän piti ruoasta, jossa maistuivat niin monet mausteet, joita hän ei tuntenut. Annillekin näytti maittavan, mutta hän söi hillitymmin kuin aiemmin päivällä, varmaankin vaivaantuneena aatelisista.

"Tässä on mieheni lordi Ben. No, Ben vain, mutta arvonimet painavat meille aatelisille paljon", Minarde.. siis edes lady Minarde esitteli kivisiä portaita laskeutuvan miehen.

"Te olette Koronankylästä, vai?" mies kysyi vähän halveksuvasti. Ylva oivalsi, että oli hyvä, että heillä oli paremmat vaatteet, koska muuten he tuskin olisivat saaneet viipyä talossa pidempään. "Lordi" Ben tuskin oli niin ystävällinen alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan.

Aatelismies kysyi heiltä jotakin hyökkäyksistä ja ruumiista, joita he olivat löytäneet vartiostolta, mutta muuten hän pysyi hiljaa koko aterian ajan keskittyen ruokaansa.

Tuli kuitenkin niin myöhä, että Ylvan ja Annin oli lähdettävä. Ylva hyvästeli aateliset jotenkuten arvostavasti ja Ann yritti seurata perässä. Ulkona oli kylmempi kuin kivitalossa, vaikka kivitalo oli kolea sekin.

"Palataan huomenna Koronankylään. Minulla on huono aavistus tästä", Ann mutisi ja lisäsi "Minä menen nyt nukkumaan. Toivottavasti meitä ei naureta ulos koko kylästä jos ehdimme sinne ylihuomenna.." Ylva jäi alakertaan.

Hänellä oli rahaa, joten hän osti jotakin viiniä ja keskusteli muiden ihmisten kanssa majatalon salin alakerrassa. Se ei ollut pahempaa, hän huomasi, koska siitä majatalosta kai heitettiin kaikki vahvempia nauttineet ulos, kun nämä alkoivat riehua, koska muut ihmiset tuntuivat vain asiallisilta ja elämästä nauttivilta. Tätäkö Mat oli halunnut hänen elävän kaupungissa? Se ei olisi ehkä... mutta mies kuitenkin oli ollut valmis jättämään Koronankylän yksin vaikeuksiin hyökkääjien kanssa.

(ANTEEKSI TIMANTTI IKUISESTI!) Ylva tuli puolenyön aikaan nukkumaan hiukan keveämmin askelin. Toivottavasti hän ei oksentaisi aamulla.

Hän näki, että Ann oli jo nukkumassa. Outoa, ettei yö ollut niin pimeä kuin edellinen. Ikkunasta tuli kyllä valoa, koska yö ei ollut pilvinen ja kuu oli ainakin yli puolessavälissä.. Ylva huojahti väsymyksen takia, hän ei ollut tajunnut, kuinka paljon viini väsytti häntä.

Huoneessa oli viileää, mutta ei varmasti yhtä kylmää kuin ulkona. Ikkunalasit olivat huurteessa. Ylva tuli ajatelleeksi, ettei ollut nähnyt missään tulisijaa koko majatalossa, mutta se pysyi jotenkin silti lämpimänä.

Ylva painautui nukkumaan Annin lähelle pysyäkseen lämpimänä tai lämmittääkseen tätä. Hän ei ollut ihan varma kumpaa.

 

***

 

Ann heräsi paljon aikaisemmin kuin Ylva. Hän tunsi itsensä vähän kankeaksi ja päätti mennä kylpyyn. Tuntui niin kamalan likaiselta, hän oli nukkunut metsässä ja ollut sairaana, käymättä kertaakaan pesulla.

Pesuhuoneessa oli tynnyreitä veden laskemista varten. Ann lämmitti vähän vettä liedellä, jonka löysi pesuhuoneesta ja laski sen paljuun. Hän vaahdotti veteen niin paljon eläinrasvasaippuaa kuin pystyi.

Ann saikin vaahdon nousemaan veteen. Hän pelkäsi, ettei oven säppi pitäisi, ja tuntui siveellisemmältä olla vaahdon alla kuin ilman sitä, jos joku sattuisikin tulemaan sisään.

Herätessään Ylva huomasi Annin jo menneen. Hän sai siis yrittää pukea pukunsa päälle itsekseen, eikä ollut varma, miten se onnistuisi, kun mekossa oli niin paljon ihmeellisiä nyörejä ja taitteita, jotka piti saada kohdalleen.

Pesuhuoneen säppi ei pitänytkään, ja Ylva pääsi sisään odottelemaan muka pitkästyneenä, että Ann peseytyisi. Hän yritti väistää katseellaan vaaleaa tyttöä, joka oli liian houkutteleva ja jonka ihoa oli aivan liikaa esillä. Ylva tunsi itsensä saastaiseksi, ja hän kääntyi kokonaan ympäri.

Hän auttoi Annille puvun päälle, mutta siinä ei olisi ollut niin paljon auttamista kuin hänen omassaan, mutta hän ei vieläkään jaksanut uskoa tämän olevan täysin terve.

He vaelsivat talleille, kadut olivat aamusta tyhjät ja oli vielä pimeää. Terho (siis se hevonen) oli yhä siellä, valmiiksi laitettuna, kuten he olivat pyytäneet.

Ylvan oli vähän hankala asettua pukuineen hevosen selkään, se ei ollut ihan paras ratsastusasu. Onneksi Terho oli rauhallinen hevonen eikä välittänyt, jos sen selässä vähän etsi asentoa, mutta se ei kyllä pitäisi siitäkään, jos hän kiemurtelisi koko ajan.

"Minäkin voin ohjata, jos haluat pitää jossain vaiheessa taukoa", Ann ehdotti, mutta Ylva torjui ehdotuksen, edelleenkin varmaan kuvitellen, että hän oli jotenkin kamalasti sairas ja toimintakyvytön. Se oli jotenkin hellyyttävää. Toivottavasti matka Koronankylään ei kestäisi kauan.

 

***

 

He ohittivat vartioston rauniot, joissa palava tuli oli jo sammunut.

Koronankylässä heidät kohtasi järkyttävä näky. Kaikki, joka ikinen rakennus oli palasina tai tulessa. Majatalossa näkyi vielä katosta riippuva kynttelikkö, joka romahti lattialle, koska yläkerran lattia, joka sekin oli tulessa, alkoi pettää.

Talot oli tulessa. Renailen talo, Jonathanin talo, Ylvankin kotitalo. Joistain toisista taloista puuttui vain kaistale seinää, mutta ne näyttivät tyhjiltä.

Ylva oli hahmottavinaan joistain taloista ihmisten hahmoja. Hän luuli nähneensä taloissa tuttujen ihmisten siluetteja.

Seuraavaksi hän huomasi Annin juoksevan majataloa kohti.

Ylva sai juostua Annin kiinni ja kannettua hänet takaisin. Onneksi tämä ei ollut mennyt sisälle. Eikö Ann ajatellut yhtään pidemmälle?

"Ann, et saa sitä tulta sammumaan. Me emme voi sille mitään, he eivät kuule meitä enää." Ylva sanoi nopeasti. "Mutta emme voi vain jättää ihmisiä sinne..!" Ann melkein huusi. "Mutta se tuli ei sammu. Muistatko vartioston? Pysytään vain etäällä siitä!"

Mitä minä nyt teen? Mitä me nyt teemme?

 

No niin, tapan teidät taas tällaisella kliseisellä ja kiireellisellä osalla. Jee.

perjantai, 23. lokakuu 2009

Hallelujah!

Jee! Sain yhtäkkisen peli-innostuksen kaikkeen.

Sain sekä Becketin legacyyn, tähän tarinaan ja Aghterin rkc-hen tehtyä seuraavan osan. Kysymys kuuluu, minkä osan haluatte ensin? =)

Leikitään, että tämä on joku äänestys, minkä ... lasken ... kommenteista, ja se päättyy  25.10 sunnuntaina kello 12! koska alan silloin tehdä jotain. Jos kukaan ei ole vaivautunut kommentoimaan, heitän noppaa siitä mihin tarinaan teen ensin..

Becketin osa olisi 44 kuvaa, A lily wreathin 87 kuvaa ja Aghterin 122. Suunnilleen.

Iih! =)