Hei, tuossa ennen tätä saattaa olla joku ihmeellinen .. asia. Painoin vahingossa enteriä kun olin laittanut otsikon miettimisen jälkeen, ja tuo meni ja julkaisi tämän. Poistin sen, mutta tuolla se sitkeästi näkyy roikkuvan.. No tämä on kuitenkin "oikea" osa, jos se ei ole lähtenyt tästä.. hmm. Tällä ei ole mitään kunnollista nimeä, koska ei ole mitään kiinteää juonta mitä tämä voisi seurata.. ärr.

Tässä on jopa yhdeksän muokattua kuvaa, vaikka en ennen ole pahemmin muokkaillut :o

Koronankylä jäi nopeasti taakse. Ann, Mat ja Ylva yrittivät edetä mahdollisimman nopeasti, joten Mat logiikallaan ohjasi heidät metsään. Tietenkään metsässä ei edetty yhtä nopeasti kuin tiellä, mutta se oli "suorempi" reitti entiselle vartiostolle ja läheisiin kaupunkeihin tai kyliin. Jonathan ei ollut antanut kiireessä kovin hyviä ohjeita, paitsi sen, että vihollisjoukkojen, mitä ne olivatkaan, pelossa ei kannattanut kulkea teillä ja että muutamien mailien päässä pitäisi olla kyliä tai kaupunkeja. Edes kylän kauppias ei ollut varma!

Ann ratsasti hiljaa Matin ja Ylvan takana Terholla. Hän ei ollut tottunut ratsastamaan, joten hän heilui hevosensa selässä ja säpsähti aina, kun hevonen pysähtyi äkisti tai lähti etenemään hieman nopeammin.

He pystyttivät metsään leirin ja nuotion. Heillä oli kaksi makuusijaa, yhden oli aina pysyttävä hereillä vartiossa. Ylva tunsi olonsa tärkeäksi ja hienoksi, kun Mat kohteli häntä niin hyvin, mutta toisaalta hän oli surullinen, koska Ann joutui sietämään veljeltään sellaista naljailua Ylvan takia. Vaikka Ann olikin epäillyt Ylvan ja Matin liittoa. Vaikka hän puhuikin pahaa Matista. Mutta silti...

He kypsensivät leipää (joojoo, leikitään että noi vaahtokarkit on leipää :<) tulella, mutta sitä ei ollut paljon, koska he eivät ajatelleet matkan johonkin kaupunkiin tai kylään kestävän pitkään ja Koronankylästäkin oli pitänyt lähteä niin nopeasti.

Annille jäi nälkä, ja hän olisi halunnut vähän lisää leipää, mutta se ei käynyt Matille. Ylva sai niin paljon kuin halusi, mutta Ann ei edes tuntenut kateutta tätä kohtaan, ja sallikin niin sanotun "oman osuutensa" menevän ennemmin Ylvalle kuin Matille.

Hänen oli tietysti kerättävä polttopuut ja sytytettävä tuli ja huolehdittava leiristä. Kuinkas muutenkaan? hän mietti katkerana. Minä varmaan saan ensimmäisen vahtivuoronkin ja saan yrittää pysyä hereillä istuen kylmällä maalla tuijottaen pimeyteen. Jos siis Mat ajattelee, että olen tarpeeksi vastuullinen vahtimaan tätä typerää leiriä, johon ei varmaankaan hyökkää kukaan, koska kuljimme jo vartioston ohi.

Mat tosiaan halusi ottaa ensimmäisen vahtivuoron. Hänen mielestään hän oli jalo ja epäitsekäs ja kohtelias herrasmies, koska hän antoi naisten nukkua ja valvoi itse. Oli Annin velvollisuus palvella häntä ja Ylvaa sekä huolehtia kaikesta, koska Mat pysyi hereillä tämän puolesta ja vastasi leirin turvallisuudesta. Ja Ylvalla ei ollut velvollisuuksia, koska hän oli Matin itsensä vaimo... siis tuleva vaimo, ja tämä nainen oli siksi Annia ylempänä, koska oli Matin morsian. Kaikki hänelle itselleen läheiset olivat tärkeimpiä. Voisin olla vaikka aatelinen! Mat mietti tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Annin selkä ei toistaiseksi osoittanut kipeytymisen merkkejä, vaikka hän kumartelikin koko ajan laittamassa ruokaa ja pitämässä nuotion tulta yllä. Hän teki kaikkea mahdollisimman ahkerasti...

...koska halusi unohtaa edellisen päivän, jolloin he olivat ohittaneet vartioston. Hän pystyi kuvittelemaan kaiken.

Vain vartioston muurit olivat romahtaneet, muut rakennukset olivat pystyssä. Silti kaikki ihmiset olivat.. ..olleet.. puhtaita valkoisia luurankoja. Paikka oli vain kokonaan veressä, luurangot olivat verilammikoissa, ei lihaa, ei kudosta, ei mitään muuta kuin jumalattomasti verta ja valkoisia, hauraita luurankoja.

Hän oli jopa nähnyt pieniä lapsen luurankoja, vauvoihin asti, joidenkin kallot murskana. Ja kamalasti verta, joka ei millään suostunut imeytymään kiveykseen tai maahan. Mikä pystyi tekemään tällaista? Ihmisistä ei ollut mitään muuta jäljellä... Ei ruumiita, ei lihaa, ei ihoa, sisäelimiä ... vain verta ja luurankoja.

Jotkin puurakenteet tai seinät olivat olleet tulessa, mutta tuli ei näyttänyt kuluttavan puuta tai ruohoa tai missä se ikinä paloikin, mutta se oli yhtä kuumaa, polttavaa ja todellista kuin tavallinenkin tuli.

Ann muisti joitakin sotilaiden luurankoja, jotka olivat vain lyyhistyneet seinien vierille tai istuneet jossakin. Kuin he olisivat kuolleet ennen hälytyksen antamista. Miekatkin olivat paikoillaan, mikään.. siis kukaan luurangoista ei näyttänyt osoittaneen eleelläkään, että jokin oli hyökännyt, jokin hälytys oli annettu.

Ann pakotti itsensä nielaisemaan leivänriekaleensa. Hän ei silti pystynyt unohtamaan, kuinka siististi kaikki olivat kuolleet... tai että tuli ei tuhonnut mitään, paloi vain. Eikö tällaista tapahtunut vain tarinoissa?

Leirille tuli ruoan tuoksun perässä koira, jonka Ann hääsi äkkiä pois. Koira oli näyttänyt aika susimaiselta, mutta koira ... saattaisi tarkoittaa, että lähellä olisi asutusta.

Ann kuuli Matin huutavan häntä jostain syvemmältä metsiköstä. Uhmastaan huolimatta hän pelkäsi, että hänen veljensä hakkaisi Annia taas, joten hän päätti totella ja mennä sinne, mistä Mat kutsui.

"Niin?" Ann painoi katseensa alas, kun tuli sinne, missä Matkin oli. Matin mielestä sisko oli turhan kaino, mutta sieti ollakin, hänen läsnäollessaan. Oikeastaan hän oli joskus pitänyt sisarestaan, mutta olosuhteet vaativat nyt toista.

Mat löi Annia kasvoihin voimiensa takaa. Hän oli ajatellut sanoa "olen pahoillani", mutta ei hän kuitenkaan olisi oikeasti ollut pahoillaan, ja hänhän oli rehellinen mies. Melkein.

Ann lysähti maahan. Sisko voisi yhtä hyvin olla kuollut, Mat mietti katsellessaan sisartaan, joka makasi maassa. Entä jos hän olikin kuollut? Sitten hän olisi syyllistynyt murhaan. Mutta hänen tarkoitusperänsä takaisivat paremman elämän hänelle ja Ylvalle, joten .. tämä oli oikeutettua.. Itsehän sisko oli kinunnut itsensä mukaan.

"Mat? Missä Ann on?" Ylva kiinnostui, kun Mat palasi jostain leirille. "Hän jäi ... eh.. poimimaan marjoja." Mat vastasi epäröiden. "Tähän vuodenaikaan ei ole marjoja. Mitä sinulla on suunnitelmissa?"

"Ann lähti kotiin, kun kerroin hänelle aikeistani." Mat valehteli. "Mistä aikeistasi?" Ylva kiinnostui, mitä ihmettä oli meneillään? "Mitä jos me kaksi muuttaisimme johonkin isompaan kaupunkiin? Voisimme olla vaikka kauppiaita tai majatalonpitäjiä tai jotakin. Minulla on kaikki säästöni tässä vyötäröpussissa." Mat sanoi. "Ei Ann kotiin lähtenyt. Hän ei olisi halunnut lähteä..." Ylva aloitti. "Sitäpaitsi emme voi jättää Koronankylää vaikeuksiin. Vai jättäisitkö sinä? Oletko sinä tosiaan niin kaksinaamainen --"

Mat suuteli häntä yhtäkkiä. Mieshän käyttäytyi niin teatraalisesti, että olisi voinut kuvitella tämän kuvittelevan, että suudelma saa naisen hiljaiseksi! Sitä paitsi se kesti liian kauan. Mies ei tuntunut päästävän häntä pois.

Ylva tuli niin vihaiseksi, että hän alkoi potkimaan Matia miten pystyi ja jopa puri tätä päästäkseen eroon suudelmasta. Mat oli kuitenkin häntä voimakkaampi, mies heitti Ylvan maahan ja alkoi lyömään ja potkimaan häntä.

Mat löi Ylvaa useasti ja yritti ottaa kiinni tämän jaloista, jotta nainen ei pystyisi enää potkimaan. Ylva kauhistui, kun jalat jäivät kiinni, ja hän pysähtyi kokonaan. Mat asettui hänen vatsansa päälle, ja Ylvan keuhkot tyhjenivät.

Ylva meni paniikkiin, koska ei saanut henkeä, ja kiemurteli ja yritti potkia vielä lujempaa. Mat näytti raivostuneelta ja potkaisi häntä päähän. Hän näki Matin katsovan johonkin muualle ja näyttävän yllättyneeltä.

Yhtäkkiä jokin hyppäsi Ylvan ylitse, hän tajusi tuon kankaan kuuluvan Annille, joka hyppäsi Matia päin.

Ann paiskautui koko voimallaan Matia päin. Yksi pienenpieni hetki ennen maahan iskeytymistä tuntui oudon rauhalliselta, kuin hän olisi yhtäkkiä saanut aikaa ajatella. Hän ajatteli sitä, että ei muistanut, oliko huutanut jotakin hypätessään Matin kimppuun. Ilmeisesti ei, tai ainakin tämä näytti yhä yllättyneeltä. Ann ajatteli raivoa, jonka tunsi koko ajan ja joka oli syttynyt, kun hän oli nähnyt Matin hakkaamassa Ylvaa. Sitten hän ajatteli isoveljeään lyömässä Annia, mutta jätti syrjään ajatukset, miksi tämä oli tehnyt niin. Tuntui kuin olisi voimassa jokin väliaikainen täydellisen ymmärryksen hetki, viimeinen henkäys ennen pudotusta... ja kaikki alkoi taas liikkua ja hän romahti maahan Matin päälle.

 

*****

 

Ylva pystyi taas hengittämään. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi makaavansa routaisella maalla silmät ummessa. Olenko nukkunut?

Oli hiljaista. Ylva tiedosti Annin makaavan oikealla puolellaan.

"Ann.. oletko siinä?" Ylva kysyi hiljaa, mutta mielestään vahvemmalla äänellä kuin hänestä tuntui. Ann oli hiljaa. "Ann.. tekikö hän sinulle jotakin? Oletko kunnossa?" Ylva kysyi voimakkaammin. "Ylva..." Ann aloitti heikosti.

"Minä tapoin hänet."

Ylva auttoi Annin pystyyn. "En ole ihan varma, miten onnistuin siinä.. mutta hän on kuollut.. olen pahoillani, Ylva", Ann sanoi täristen. Ylva nojautui häneen ja alkoi täristä hänkin, äänettömissä kyyneleissään. Ann tunsi olonsa syylliseksi, rikolliseksi, vaikka hän oli toiminut pelastaakseen Ylvan, hän oli aiheuttanut tälle surua, ja sitäpaitsi tappanut oman veljensä. Mitä minä ajattelin? Mitä tapahtui?

Ann tunsi itsensä rikolliseksi jatkaessaan puhettaan, vaikka Ylva itki. "Ylva.. tuntuu että jokin olisi särkynyt.. sisälläni.. sattuu.." Hän kehtasi vielä puhua itsestään, mutta kipu keuhkojen alapuolella pakotti sanomaan jotakin. "Ann! Olen pahoillani, minä vain tässä itken veljesi perään vaikka hän melkein tappoi minut, meidän on pakko löytää jokin kaupunki. Mat varmaankin teki sinulle jotakin. Ei, sinun ei tarvitse puhua, se voi vain pahentaa asiaa", Ylva sanoi nopeasti kun Ann veti henkeä sanoakseen jotain.

Ylva otti asiakseen huolehtia Matin ruumiista. Miehen ruumis oli kylmä ja jäykistynyt, siitä virtaava veri muutti sammaleen pehmeäksi.

Ylvan oli vaikea niellä itkuaan. Mies oli vielä vähän aikaa sitten ollut elävä. Hän pystyi yhä kuvittelemaan Matin suudelman huulillaan... mutta se tuntui vastenmieliseltä. Luotaantyöntävältä. Hänen oli jotenkin pakko itkeä, mutta hän tunsi valtavaa inhoa kuollutta sulhastaan kohtaan, ja hän itki sen takia. Kyyneleet vain tulivat ulos, eikä hän pystynyt mitenkään estämään...

Ylva sai kaivettua jäiseen maahan vain pienen painauman, ja hän peitteli Matin ruumiin mullalla ja neulasilla, sammaleella ja risuilla. Kumpu oli jonkin eläimen vapaasti tuhottavissa, mutta se peitti ruumiin ainakin vähäksi aikaa, niin kauaksi aikaa, kunnes he pääsisivät pois.

He tuhosivat makuusijat ja nuotion. Impi oli jotenkin päässyt vapaaksi ja karannut, joten he lähtivät Terholla matkaan. Ann istui Ylvan takana nojaten tämän olkapäähän. Hänellä oli kylmä, hän tunsi olonsa epämukavaksi hevosen selässä, ja hän olisi mielellään syönyt jotakin, mutta hän vain painautui Ylvan selkää vasten ja nukahti.

 

*****

 

Lumi oli sulanut.

Modarin pienen kaupungin tallien vartija haukotteli. Kaksi naista olivat ratsastaneet tänne hevosella, juuri kun hän oli ollut nukahtamaisillaan. Sitten hänen oli pitänyt ottaa selvää heidän aikeistaan, oliko heillä aseita, mistä he tulivat ja niin edelleen. Naiset eivät olleet edes erityisen kauniita, mutta vartija oli innostunut, kun oli kuullut, että nämä olivat Koronankylästä! Siellä lähellä oli vartiosto, jonka kuulemma lentävät käärmeet ja vuoren kokoiset ihmiset olivat tuhonneet. Tai ainakin niin hän oli kuullut. Naiset vain olivat näyttäneet kauhistuneilta eivätkä suostuneet puhumaan mitään! Vartija olisi ollut onnellisempi, jos nämä epäkiinnostavat nuoret naiset eivät olisi tulleet ja hän olisi päässyt nukkumaan vähän aikaa.

Ylva ja Ann olivat ottaneet takkinsa pois matkan puolessa välissä, koska oli tuntunut niin raskaalta ratsastaa paksut takit päällä. Ann oli jälleen unessa. Ylva ei viitsinyt herättää häntä, ei vielä, mutta hän ratsasti varovasti tallissa löytääkseen Terholle sopivan paikan. Olikohan tuollainen kiveys hyvä hevosten tallissa?

"Ann? Mikä on vointisi?" Ylva kysyi. Annista se kuulosti kaukaiselta, mutta hän voi hiukan paremmin. "Pystyn varmaan kävelemään jonkin matkan." hän vastasi. "Hyvä, etsitään majatalo." Ylvan vastaus oli enemmän kysymys kuin toteamus, joten Ann vain nyökkäsi. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ympäristö tuntui epätodelliselta. Hän huomasi, ettei nähnyt vasemmalle sivulleen, jos katsoi oikealle liikuttamatta päätään. Se oli hyvin hämmentävää, kuin jälkikuva, joka välkkyi aina sinne, mihin katseensa osoitti, ja peitti kaiken.

He lähtivät kävelemään. Ann lähinnä Ylvan johdatuksen varassa, hän ei jaksanut pitää silmiään auki. Muutaman kerran, kun hän avasi ne, hän näki ihmisiä syrjäkujilla nukkumassa tai muuten istumassa. Varmaankin juoppoja ja kerjäläisiä, Ann mietti. Eikö näillä ihmisillä ollut rahaa yösijaan?

Kaduilla oli hiljaista, mutta soihdut olivat päällä. Ei sillä, että ne olisivat luoneet kovinkaan paljon valoa. Valkoisella kiveyksellä oli hiekkaa ja mutalammikoita, joissa oli ohut jääkerros. Huurre sai kaiken mudan ja loankin näyttämään kauniilta, pysähtyneeltä. Rakennusten seinät kimalsivat.

Ylva johdatti Annin majataloon, se oli suurin rakennus sillä osalla kaupunkia, ja sen ikkunat hohtivat valoa, kun muut talot olivat pimeinä. Majatalon oli siihen aikaan aika tyhjänä, koska oli varmasti keskiyö tai jotakin. Ehkä se ei ollut kovin suosittu majatalo tai kaikki olivat nukkumassa. Niin Ylva ainakin ajatteli.

Kaikki katsovat, Ylva mietti. Tuntui kiusalliselta seistä siinä, ovella, ja tuijottaa ympärilleen kuin mikäkin typerys. Mutta hän ei ollut kyllä ikinä nähnyt näin isoa majataloa. Hän oli kyllä eläessään nähnyt vain yhden majatalon, Matin majatalon. Joka ei ole enää Matin.

"Miten voin auttaa? Minä olen Jenn, tämän majatalon isäntä. Haluatteko huoneen?" Parrakas, ehkä neljissäkymmenissä oleva mies, Jenn, kiinnostui parista heti. Vaaleampi nainen, jolla oli sininen leninki, näytti kärsivän kivuista, tummempi nainen oli kiukkuisen ja kärsimättömän näköinen.

Tummempi nainen, joka esittäytyi ohimennen Ylva Zackintyttäreksi, yritti olla kohtelias, mutta kävi hyvin kärsimättömäksi, kun vaalea nainen, jonka nimeä Ylva ei suvainnut kertoa Jennille, horjahteli ja näytti nukahtavan pystyyn. Jenn otti maksun yläkerran eräästä huoneesta, joka oli oikeastaan kallein, mutta eiväthän naiset sitä tienneet.

Ylvan oli vaikea saada Ann yläkertaan, koska ainoa tie sinne olivat jyrkät tikapuut, mutta se onnistui ja hän auttoi tämän vuoteelle. Ann näytti vapautuneelta, sulki silmänsä ja nukahti melkein heti. Ylva jäi penkille istumaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaisia huonekaluja, ne olivat tummaa, lakattua puuta, johon oli kaiverrettu koristeita. Penkki hänen allaankin oli hyvin taidokkaasti tehty.

Ylva tuli herättäneeksi Annin hoitaessaan tälle alusmekon päälle, ja tyttö pääsi omin voimin peittonsa alle. Ja nukahti heti. Ylvalla itsellään oli aina ollut ongelmia nukahtaa, eikä hän ymmärtänyt, miten kukaan saattoi nukahtaa noin nopeasti.

Hän viikkasi sekä omansa että Annin vaatteet huoneen lipastoon. Hänen alusmekkonsa ei ollut karkeatekoista pellavamekkoa kummempi. Hän ei jaksanut laittaa hiuksiaan mitenkään paremmin. Ylva oli yhtäkkiä niin väsynyt, että hänen silmillään oli vaikeuksia pysyä auki.

Ylva sammutti seinällä olevan kynttelikön kynttilät. Huoneeseen tuli ihmeellisen pimeää.

Ylva katsoi sängyssä makaavaa, vaaleaa olentoa, joka oli aivan liikkumatta. Hänellä oli kummallinen olo, kuin kaikki maailma olisi tuossa nukkuvassa olennossa. Hän halusi pitää siitä huolta.. ja olla sen lähellä. Annin lähellä.

En voisi koskaan erota sinusta. Voisin kuolla puolestasi.

Ja vaikka joutuisinkin lähtemään luotasi enkä voisi ikinä palata...

...jäisin tyhjäksi, vajaaksi, koska osa minua pyrkisi aina takaisin luoksesi.

 

Tässä on hieno kliseinen osa. Miksi kaikki nämä tuntuu minusta aina niin kliseisiltä? (Ärsyttävää, kun noiden tullessa majataloon se yksi mummeli tuijotti niitä koko ajan!)

-möölli

PS. tämän tekeminen kesti kolme tuntia! :O ..ja viisi minuuttia