Niin tosiaan ;( tämä ei päässyt edes kunnolla alkuun.. Teen varmaan taas uuden tarinan. Saa nähdä, mihin se sitten kaatuu. Kone oli jäissä varmaan kuukauden, lataukset ovat jossain kuusessa ja kirjoitin huonosti, joten en viitsi jatkaakaan samaa, kun pohja ei ole hyvä :I Niin loppuvat myös Becket ja Aghterin kuningaskunta.
Nyyhhhh.
Pidän taukoa. Jonkun aikaa. Sen aikaa, kunnes saan päätettyä, mitä teen.
Tuo kone tuntuu vähän takkuavan. SIis sims-pöytäkone. Mutta rakas (nörtti?) isoveljeni teki jotain ja sai sen toimimaan, paremmin. Sen aikaa kun ajattelin koneen olevan kuollut ja minun pitäisi asentaa kaikki uudestaan ja käyttää jotain muuta konetta siinä välillä, kehittyi ajatus pelata simssiä jollain muulla koneella englanniksi.
Englanniksi?
Ihan kielitaitoa kehittäen. Ja se voisikin olla mielenkiintoisempaa kuin Justus Rahalat, Pekko Mustapäät, Linnea Jankkarit, Plots- posliinipöntöt tai Nykytaiteen Museo Kisama. Mutta mitä tapahtuisi nykyisille pelitallennuksilleni? Pelkään, että jotakin kamalaa. Ihmisten nimet? NPC-ni, kuten juuri Becketin legacyn Justus, tai Aghterin tarinan npc-rakastajattaret (Adam C-n Anna-palvelija)? Mitä jos ne eivät muuttuisi englanniksi? Se ei olisi hauskaa. Mitä jos ne muuttuisivat englanniksi? Se ei ainakaan olisi hauskaa! En voi kuitenkaan yhdellä käyttäjällä muuttaa kieltä toiseksi, vaan silloin muuttuu (tekisin sen uudelleenasentaen) koko pelin kieli koko tietokoneella. Eikä minulla tietenkään ole levyjä asentaa rinnakkaista järjestelmää. Tai siis, XP on, mutta minulla ei ole ajureita äkspeehen. Damn you, vista!
Voisin ehkä aloittaa tarinankin sillä englanninkielisellä pelillä. Minulla on varmuuskopiot nykyisistä tarinoista, koska pelkäsin tietojen katoavan, kun ajattelin koneeni olevan "rikki", joten se ei kait tarkoittaisi näiden tarinoiden loppumista -- vain pitkää taukoa. Kuitenkin haluaisin sen englanninkielisen pelin ja minulla olisi ideanpoikanenkin uuteen tarinaan.. auttakaa!
Teksti on oudon isoa. Nyt pitäisi jaksaa kirjoittaa (haukotus). Karsin muuten jotain kuvia, koska ne olivat turhia ja tarina toimii ilman niitäkin. Tämä osa on muuten melkein kokonaan ylvaosa. Siis Y kertojana.
Ylva heräsi aikaisin aamulla. Hän jäi sänkyyn, koska ulkona oli kylmä, kylmyys tuli seinien läpi sisäänkin.
Auringon noustessa oli pakko nousta ylös. Hän otti vaatteensa lipastosta ja puki ne vaivoin päälleen. Oli hiljaista, edes ulkoa ei kuulunut mitään ääniä.
Ylva auttoi Annin vuodevaatteiden päälle, kun tämä heräsi. Nainen nukahti kuitenkin melkein heti, eikä Ylva ollut varma, mitä hänen pitäisi tehdä. Annilla saattoi olla sisäistä verenvuotoa. Tuskin kaupungista löytyisi sellaista parantajaa... tuskin mistään, joka sellaisen olisi voinut parantaa.
Hän kiipesi tikapuut alas majatalon saliin, joka oli melkein täynnä aamiaisesta nauttivia ihmisiä. Suuressa huoneessa näytti olevan henkilökuntaa vain Jenn ja sairaalloisen laiha tarjoilijatar, joka yritti viedä ajoissa ruoat ihmisille, jotka alkoivat ärtyä nälkäänsä.
"Teillä ei varmaan ole ketään parantajaa?" Ylva päätti kuitenkin tiedustella asiaa, jos Annin oloa voisi edes helpottaa. "Niin, se seurassanne tullut nuori nainen on ilmeisesti sairas? Kyllä meillä on parantaja, Mandel on viipynyt kaupungissa vasta viikon, mutta hän on erinomainen. Sääli että hänen on lähdettävä taas pian..." Jenn piti tauon, "Mutta kyllä hän varmaan katsoo seuralaistanne muutamasta kolikosta."
Ylva näytti epäilevältä. Olisikohan parantaja (kierteleväkin vielä!) niin hyvä kuin mies kehui? Sehän saattoi olla vain kuulopuhetta. Tai jotain muuta vastaavaa. "..Onko.. Onko hänellä koulutusta?" hän laski toista kulmaansa itselleen, ihan kuin itse olisi asiantuntija parantajissa. "En tiedä, en tiedä ollenkaan, neiti, mutta hän todella on uskomaton! ..tai niin sanotaan. Mutta kannattaa kokeilla!" Jenn nyökkäsi kuin tehostaakseen sanojaan. Ylvakin oli nyökätä. Mies oli oikeassa, kannatti kokeilla. "Voitko kutsua hänet tänne?"
"Tietysti voin. Menettekö yläkertaan odottamaan?"
Ylva kiipesi siis takaisin yläkertaan ja asettui heidän huoneeseensa (onpa huone hassu sana) odottamaan. Ann oli puoliksi hereillä ja säpsähteli koko ajan.
Ovi avautui.
Sisään astui tukeva nainen, joka oli hiukan häntä itseään nuorempi ja joka oli pukeutunut vaatimattomaan villaiseen pukuun. Naisella, oikeastaan Mandelilla, oli hunajanväriset hiukset ja pisamia. Mandelin olemuksessa oli .. jotakin valoisaa. Kuin sitä ei olisi paljain silmin nähnyt, silloinkin aurinko paistoi huoneeseen, mutta Ylva olisi voinut vannoa, että Mandel hohti jotakin aineetonta valoa, joka ei edes tuntunut olevan olemassa. "Huomenta, tyttöseni", Mandel sanoi. Ääni oli jotenkin rauhoittava, mutta samalla itsevarma ja hiukan teennäinen.
Mandel käveli sisään huoneeseen ja vuoteen viereen, seisahtuen. Hän asetti kätensä niskansa taakse ja katseli kattoon. "Lähtisitkö, lapsukaiseni? En halua paljastaa salaisuuksiani, ja tyttö tässä on liian sekaisin tajutakseen mitään." Nainen iski silmää.
Ylva tuijotti. Nainen marssi heidän huoneeseensa lupaa kysymättä, puhutteli häntä lapsukaisena -- lapsukaisena! ja oli nyt pyytämässä, että hän jättäisi huoneen. Ei, ei pyytämässä, vaan käskemässä! Sitäpaitsi Mandel oli häntä nuorempi! "Minä odotan", kuului Mandelin ääni.
Ylvan mielestä parantaja olisi yhtä hyvin voinut työntää hänet ulos huoneesta. Hän meni käytävään odottamaan.
Mitä ihmettä juuri tapahtui? Enkö minä maksa sille naiselle? Minä? Ylva katseli itseään peilistä eikä voinut uskoa tapahtunutta. Tuo nainen ... ei vaan tyttö .. oli nuorempi kuin hän, mutta silti Ylva oli poistunut huoneesta vastaan sanomatta! Mitä ...
Hän odotti käytävässä olevalla tuolilla. Ylva olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut nähdä, mitä oven toisella puolella tapahtui. Tuskin Mandel mitään saisi aikaan. Tietenkään. Hänhän oli nuorempi kuin Ylva, eikä vaikuttanut yhtään niin kokeneelta. Kauhistuksekseen Ylva tajusi toivovansa, ettei Mandel pystyisikään parantamaan Annia, ja yritti lakata ajattelemasta. Mutta tuskin...
Oli kulunut tuskin kymmentäkään minuuttia, kun Mandel avasi oven ja tuli huoneesta. Ylva käänsi katseensa odottavasti parantajan puoleen.
"Selvisitte säikähdyksellä, kullannuppu. Rakkaallasi ei ole mitään hätää", tämä ilmoitti siihen äänensävyyn, että Ylva ihmetteli, miksei Mandel taputtanut hänen päätään. Rakkaallasi? Miten tuo muka tiesi... Ylva torjui ajatuksen, se oli liian ihanaa ja liian kiellettyä. Mandel seisoi siinä yhä katsomassa häntä.
Siinä samassa, vailla mitään tervehdyksen sanaa, Mandel harppoi ulos huoneesta pää pystyssä. Ylva vain katsoi hänen peräänsä, niin ällistynyt hän oli koko naisen olemuksesta ja ... no, olemuksesta!
Kun Ylva meni sisään, hän näki uupuneelta vaikuttavan Annin makaavan sängyllä, mutta hereillä. "Hei..." tämä sanoi ohuella äänellä. "Tuntuu jo paremmalta."
Ylva asettui takaisin penkille yhä Mandel mietteissään. Eihän Ann ollut ollut ollenkaan noin hyvässä kunnossa. Silti .. hereillä.. ja pystyi puhumaan. Ei Mandel ollut voinut vain vilkaista... mutta ei aika olisi riittänyt muuhunkaan.
Ann näytti kuitenkin niin kauniilta ja rentoutuneelta. Kipujakaan ei näyttänyt olevan. Miten kukaan voi olla noin kaunis.. Ylva melkein löi itseään, ei tuollaista voinut tuntea naista kohtaan. Sitä paitsi hänen sulhasensa oli kuollut vain kaksi päivää aiemmin! Sitä paitsi hän oli ollut rakastunut Matiin. Ainakin uskoakseen. Ei, kyllä hän oli. Pakko olla.
Ylva melkein tukehtui, kun Ann lähti nousemaan vuoteelta. Eihän tämä ollut läheskään sellaisessa kunnossa... Hän nousi äkkiä penkiltään ja meni tämän luokse ihan vain ollakseen tukena, jos Ann kaatuisikin.
Ann pysyi kuitenkin pystyssä. Kun Ylva seisoi siinä tämän edessä, hän tunsi taas koko maailman olevan olemassa vain noissa silmissä ja vain tuossa vaaleassa ihossa. Hän ei vain yksinkertaisesti voinut.. olla.. olematta.. nostamatta kättään.. ja viemättä sitä Annin kasvoille. Tämä oli niin todellista... "Mistä nuo arvet ovat? Muistan ne sinulla ennen .. matkaamme", Ylva kysyi hiljaa.
"Mat löi minua. En uskaltanut .. kertoa sinulle", Ann sanoi katkonaisesti. "Mennään ulos. Siellä on satanut lunta. Vai pystytkö?" Ylva kysyi varovasti.
Kaduilla ilma tuntui raikkaammalta kuin sisällä. Ylva oli koko ajan valmiina, jos Ann ei pysyisikään pystyssä. Mutta kumma kyllä tämä ei olisi tarvinnut apua, vaikka oli ollut eilen melkein liikuntakyvytön.
Ann vain veti syvään keuhkoihinsa raitista ilmaa, niin syvään, että hän näytti yrittävän täyttää itsensä sillä kokonaan.
Ylva näki kadulla loikoilemassa vähäpukeisen kerjäläistytön. Häntä alkoi paleltaa, kun hän näki, miten ohut tuo puku oli, eikä hän voinut olla antamatta tälle kolikkoa.
Ensiksi Ylva luuli, ettei tyttö edes huomannut häntä, mutta sitten tämä säpsähti, vilkaisi häneen ja laski katseensa nopeasti, ja otti kolikon kiiruhtaen pois.
Kääntyessään takaisin Ylva melkein törmäsi vastaantulevaan mieheen. "Varo vähän", tämä mutisi ja jatkoi matkaansa.
He kävelivät eteenpäin aukiolle, jonka keskellä oli kaivo ja laidoilla kaksi isompaa kivitaloa, aatelisten kartanoita varmaankin. "Onko sinulla kylmä?" Ylva kysyi Annilta ja tunsi itsensä typeräksi tämän pudistaessa päätään. Mikä hän oli koko ajan huolehtimaan tytön tarpeista? Ylva oli Annin mielestä varmaan ärsyttäväkin. Ylva yritti olla kuin ei olisi edes kysynyt saati saanut vastausta.
"Tuo on varmaan joku aatelisnainen. Tuolla parvekkeella, näitkö? Haluaisitko itse asua tuollaisessa kartanossa?" Ylva yritti virittää keskustelua ajatusleikin avulla, mutta Ann oli yhä hiljainen. "Jos se olisi lämmin, kivitalot näyttävät kylmiltä", Ann sanoi hiljaa ja purskahti jostain syystä nauruun.
Talvi ei oikein osannut päättää, tullako vai ei, ja lumet sulivat jälleen.
Ylva jutteli Annin kanssa aukiolla kaivon vieressä jostakin. Paikka oli aika viehättävä, mutta kauniimpi, jos siellä oli lunta. He olivat käyneet välissä majatalossa syömässä. Hänen mielestään Annin ruokahalu oli valtava, mutta se johtui varmaan siitä, että tämä ei ollut saanut matkalla kunnolla syödäkseen eikä syönyt haavoituttuaankaan paljoa.
Minarde Kired vilkaisi aukiolla puhuvia naisia ja kääntyi sitten odottaakseen palvelijaansa. Tämä hymyili miehelle, joka huokaisi onnellisen näköisenä. Nuoret, pakko rakastua koko ajan, hän ajatteli huokaisten. Hän oli kuullut, että nuo naiset olivat Koronankylästä, läheltä sitä vartiostoa, johon oli huhupuheiden mukaan hyökätty. Hänen miehellään, Benillä, ei ollut itsellään pahemmin aikaa, joten Minarde oli saanut tehtäväkseen ottaa selvää hyökkäyksistä.
"Hmmh, päivää", Minarde ei pystynyt peittämään puuskahdustaan tervehdyksen alusta. Hän ei itse olisi käyttänyt tuollaisia metallikoristeita takissaan. Vaaleamman naisen takissa ei ollut huppua, mutta ihmeellinen turkiskaulus! Hän oli nähnyt tuollaisia joskus, mutta hyvin kauan sitten. Mutta ei kukaan niitä enää käyttänyt.
"Te olette varmaan Koronankylästä? Onko kylä kunnossa?" Minarde aloitti kyselemään naisilta kysymyksiä, joita Ben oli luetellut hänelle.
Minarden helpotukseksi Ylvaksi esittäytynyt nainen ei nähnyt mitään ongelmaa siinä, että olisi vastannut kysymyksiin. Hän alkoi kertoa koko juttua, mutta tarina hyppi niin, että se kuulosti vähän oudolta. Pääkohdat tuntuivat kyllä loogisilta.
Aurinko ehti laskea. Ylvan mielestä tuli hämmentävän pimeää. Hän oli jättänyt tarinastaan lady Kiredille Matin kuoleman pois, siis koko Matin, joka oli hiukan hankalaa, tarinassa oli aukkoja, koska hän ei uskaltanut keksiä paljoa itse. "Hmmm. Meidän pitää katsoa teille vähän parempia vaatteita." Minarde sanoi.
Lady Kired vei heidät kiviseen taloon, joka näyttikin kauppiaan talolta. Se oli kyllä vähän synkän oloinen, mutta sisältä valoisa.
"Nyt on jo vähän myöhä, että -- " tiskin takana seisova kauppias aloitti, mutta keskeytti ja jatkoi "Aah! Lady Kired! Tervetuloa tänne vaatimattomaan kauppaani. Ja keitä ovat nämä viehättävät seuralaisesi?" miehen äänensävy muuttui täysin, kun hän huomasi, kuka oli tulossa hänen kauppaansa.
Lady Kired, oikeastaan Minarde, Ylva ei ollut tottunut arvonimiin, nyökkäsi vain arvokkaasti kauppiaalle ja avasi suoraan jonkun kaapin oven. Se oli täynnä kummallisia pukuja, jollaisia Ylva ei ollut koskaan nähnyt. Jotain, joka näytti silkiksi kutsutulta kankaalta, jota Jonathan oli joskus tuonut, kummallisia kuvioita ja punoksia ja koruja ja kankaita ja takkeja ja saappaita ja .. hän hämmentyi kaikista niistä vaatteista, miten hän olisi muka voinut tietää, mitä ..
Sovittamalla. Hän oli melkein aina tehnyt itse vaatteensa, ja kun niitä oli ostanut Jonathanilta, niistä ei mitenkään voinut tietää, sopivatko ne. Mutta näinkin kalliita ja hienosti tehtyjä pukuja sai sovittaa! Ylva koetti Minar.. lady Kiredin palvelijattaren avustuksella tämän osoittamaa pukua sermien takana. Hänestä se sopi hyvin, mutta hän oli kuitenkin väärässä, hän ei koskaan ollut tuntenut osaavansa katsoa vaatteita.
Hän hymyili hämmentyneenä tullessaan sermien takaa ja tunsi itsensä typeräksi. Miten hän oli suostunut tällaiseen? Nuo nyt tuossa varmasti nauroivat ja ajattelivat, että hän näytti aivan typerältä ja ..
"Ensi yrittämällä! Tuo puku sopii sinulle todella hyvin, enpä olisi uskonut että löydämme sinulle puvun suoraan kaapista katsomalla! Nyt on sinun vuorosi, Ann!" Ann oli kyllä ajatellut, että hänenkin piti koettaa jotakin, mutta nyt se tuntui vieläkin ylitsepääsemättömämmältä kun hänen oikeasti piti tehdä jotakin.
"Minusta tuntuu kummalliselta. Saako tämän jo ottaa pois?" Ann oli saanut punaisen leningin samaa mallia kuin Ylvallakin, mutta hänestä se tuntui typerältä ja kireältä ja rajoittuneelta.
"Eh, saa.. tuo ei oikein sovi sinulle", Ann kuuli aatelisnaisen, lady .. Kiredin? sanovan. Hän oli itse aika kummissaan, kun yhtäkkiä tuollainen rikas nainen tulee puhumaan heille hyökkäyksistä, saati sitten ostamaan vaatteita, mutta Minarde Kerid vaikutti kuitenkin ystävälliseltä ja halusi evakuoida Koronankylän.
Hän kokeili hiukan arvokkaampaa pukua. Se oli kummallisen pehmeää villaksi, mutta hänen mielestään se oli pelkistetty ja kaunis eikä näyttänyt narrilta.
Lady Kired totesi puvun sopivan Annille todella hyvin, ja Ann itsekin tunsi itsensä todella hyväksi, kun tuollainen korkea-arvoinen, rikas ja ystävällinen nainen kehui häntä kauniiksi. Hetkinen. Eihän hän noin ollut aiemmin ajatellut. Sitä paitsi Ylvastahan hän piti ylitse kaikkien muiden.
Loppuiltaa lady Kired huvitti heitä kokeilemalla uusimpien mallien alusasuja.
"Mikä lippu tämä on?" Ylva kuuli Annin kysyvän. Hän ei ollut itse edes ajatellut asiaa, ei ollut huomannut punaisia leijonankuvioisia viirejä seinillä.
"Ai se? Se on Ferdonin lippu. Se on pääkaupunki ja tämä maa, yleensä pääkaupungit ovat samannimisiä kuin koko valtio, jostain syystä." lady Kired valisti Annia. Ylva ei ollut koskaan edes tullut ajatelleeksi, että he olisivat voineet olla osa jotakin valtiota. Vartiosto keräsi verot, mutta minne vartiosto maksoi veroja, sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Ylva seurasi Annin kanssa ladya, joka veisi heidät kartanolleen syömään vielä illalla. Hän ei ollut kuullut aatelisista koskaan muuten kuin tarinoissa, eli aika usein, mutta ei ollut kuvitellut pääsevänsä tutustumaan näiden elämään. Harva pääsisi.
Eteinen oli suunnilleen Ylvan kotitalon kokoinen, siellä oli cembaloksi kutsuttu soitin ja jokin pelilauta, joka oli jaettu kuuteenkymmeneen neljään ruutuun.
Ruokapöytä oli Ylvan mielestä melkein mauttoman pitkä. Sen ympärille oli kerätty selkänojattomia tuoleja, jollaisia Ylva ei ollut nähnyt ennen. Miten yhtäkkiä hän sai tutustua niin moneen asiaan, mitä hän ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan?
Palvelijatar tuli ja kattoi pöytään valkoiseksi maalattuja, hiottuja saviastioita. Ne olivat Ylvan mielestä kauniita verrattuna niihin puuastioihin, joilta hän oli kotona syönyt.
He istuivat pöydän ääreen. Lady Kired kertoi ruoan nimeksi jonkin ihmeellisen sanan, jota Ylva ei osannut lausua, mutta hän piti ruoasta, jossa maistuivat niin monet mausteet, joita hän ei tuntenut. Annillekin näytti maittavan, mutta hän söi hillitymmin kuin aiemmin päivällä, varmaankin vaivaantuneena aatelisista.
"Tässä on mieheni lordi Ben. No, Ben vain, mutta arvonimet painavat meille aatelisille paljon", Minarde.. siis edes lady Minarde esitteli kivisiä portaita laskeutuvan miehen.
"Te olette Koronankylästä, vai?" mies kysyi vähän halveksuvasti. Ylva oivalsi, että oli hyvä, että heillä oli paremmat vaatteet, koska muuten he tuskin olisivat saaneet viipyä talossa pidempään. "Lordi" Ben tuskin oli niin ystävällinen alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan.
Aatelismies kysyi heiltä jotakin hyökkäyksistä ja ruumiista, joita he olivat löytäneet vartiostolta, mutta muuten hän pysyi hiljaa koko aterian ajan keskittyen ruokaansa.
Tuli kuitenkin niin myöhä, että Ylvan ja Annin oli lähdettävä. Ylva hyvästeli aateliset jotenkuten arvostavasti ja Ann yritti seurata perässä. Ulkona oli kylmempi kuin kivitalossa, vaikka kivitalo oli kolea sekin.
"Palataan huomenna Koronankylään. Minulla on huono aavistus tästä", Ann mutisi ja lisäsi "Minä menen nyt nukkumaan. Toivottavasti meitä ei naureta ulos koko kylästä jos ehdimme sinne ylihuomenna.." Ylva jäi alakertaan.
Hänellä oli rahaa, joten hän osti jotakin viiniä ja keskusteli muiden ihmisten kanssa majatalon salin alakerrassa. Se ei ollut pahempaa, hän huomasi, koska siitä majatalosta kai heitettiin kaikki vahvempia nauttineet ulos, kun nämä alkoivat riehua, koska muut ihmiset tuntuivat vain asiallisilta ja elämästä nauttivilta. Tätäkö Mat oli halunnut hänen elävän kaupungissa? Se ei olisi ehkä... mutta mies kuitenkin oli ollut valmis jättämään Koronankylän yksin vaikeuksiin hyökkääjien kanssa.
(ANTEEKSI TIMANTTI IKUISESTI!) Ylva tuli puolenyön aikaan nukkumaan hiukan keveämmin askelin. Toivottavasti hän ei oksentaisi aamulla.
Hän näki, että Ann oli jo nukkumassa. Outoa, ettei yö ollut niin pimeä kuin edellinen. Ikkunasta tuli kyllä valoa, koska yö ei ollut pilvinen ja kuu oli ainakin yli puolessavälissä.. Ylva huojahti väsymyksen takia, hän ei ollut tajunnut, kuinka paljon viini väsytti häntä.
Huoneessa oli viileää, mutta ei varmasti yhtä kylmää kuin ulkona. Ikkunalasit olivat huurteessa. Ylva tuli ajatelleeksi, ettei ollut nähnyt missään tulisijaa koko majatalossa, mutta se pysyi jotenkin silti lämpimänä.
Ylva painautui nukkumaan Annin lähelle pysyäkseen lämpimänä tai lämmittääkseen tätä. Hän ei ollut ihan varma kumpaa.
***
Ann heräsi paljon aikaisemmin kuin Ylva. Hän tunsi itsensä vähän kankeaksi ja päätti mennä kylpyyn. Tuntui niin kamalan likaiselta, hän oli nukkunut metsässä ja ollut sairaana, käymättä kertaakaan pesulla.
Pesuhuoneessa oli tynnyreitä veden laskemista varten. Ann lämmitti vähän vettä liedellä, jonka löysi pesuhuoneesta ja laski sen paljuun. Hän vaahdotti veteen niin paljon eläinrasvasaippuaa kuin pystyi.
Ann saikin vaahdon nousemaan veteen. Hän pelkäsi, ettei oven säppi pitäisi, ja tuntui siveellisemmältä olla vaahdon alla kuin ilman sitä, jos joku sattuisikin tulemaan sisään.
Herätessään Ylva huomasi Annin jo menneen. Hän sai siis yrittää pukea pukunsa päälle itsekseen, eikä ollut varma, miten se onnistuisi, kun mekossa oli niin paljon ihmeellisiä nyörejä ja taitteita, jotka piti saada kohdalleen.
Pesuhuoneen säppi ei pitänytkään, ja Ylva pääsi sisään odottelemaan muka pitkästyneenä, että Ann peseytyisi. Hän yritti väistää katseellaan vaaleaa tyttöä, joka oli liian houkutteleva ja jonka ihoa oli aivan liikaa esillä. Ylva tunsi itsensä saastaiseksi, ja hän kääntyi kokonaan ympäri.
Hän auttoi Annille puvun päälle, mutta siinä ei olisi ollut niin paljon auttamista kuin hänen omassaan, mutta hän ei vieläkään jaksanut uskoa tämän olevan täysin terve.
He vaelsivat talleille, kadut olivat aamusta tyhjät ja oli vielä pimeää. Terho (siis se hevonen) oli yhä siellä, valmiiksi laitettuna, kuten he olivat pyytäneet.
Ylvan oli vähän hankala asettua pukuineen hevosen selkään, se ei ollut ihan paras ratsastusasu. Onneksi Terho oli rauhallinen hevonen eikä välittänyt, jos sen selässä vähän etsi asentoa, mutta se ei kyllä pitäisi siitäkään, jos hän kiemurtelisi koko ajan.
"Minäkin voin ohjata, jos haluat pitää jossain vaiheessa taukoa", Ann ehdotti, mutta Ylva torjui ehdotuksen, edelleenkin varmaan kuvitellen, että hän oli jotenkin kamalasti sairas ja toimintakyvytön. Se oli jotenkin hellyyttävää. Toivottavasti matka Koronankylään ei kestäisi kauan.
***
He ohittivat vartioston rauniot, joissa palava tuli oli jo sammunut.
Koronankylässä heidät kohtasi järkyttävä näky. Kaikki, joka ikinen rakennus oli palasina tai tulessa. Majatalossa näkyi vielä katosta riippuva kynttelikkö, joka romahti lattialle, koska yläkerran lattia, joka sekin oli tulessa, alkoi pettää.
Talot oli tulessa. Renailen talo, Jonathanin talo, Ylvankin kotitalo. Joistain toisista taloista puuttui vain kaistale seinää, mutta ne näyttivät tyhjiltä.
Ylva oli hahmottavinaan joistain taloista ihmisten hahmoja. Hän luuli nähneensä taloissa tuttujen ihmisten siluetteja.
Seuraavaksi hän huomasi Annin juoksevan majataloa kohti.
Ylva sai juostua Annin kiinni ja kannettua hänet takaisin. Onneksi tämä ei ollut mennyt sisälle. Eikö Ann ajatellut yhtään pidemmälle?
"Ann, et saa sitä tulta sammumaan. Me emme voi sille mitään, he eivät kuule meitä enää." Ylva sanoi nopeasti. "Mutta emme voi vain jättää ihmisiä sinne..!" Ann melkein huusi. "Mutta se tuli ei sammu. Muistatko vartioston? Pysytään vain etäällä siitä!"
Mitä minä nyt teen? Mitä me nyt teemme?
No niin, tapan teidät taas tällaisella kliseisellä ja kiireellisellä osalla. Jee.
Jee! Sain yhtäkkisen peli-innostuksen kaikkeen.
Sain sekä Becketin legacyyn, tähän tarinaan ja Aghterin rkc-hen tehtyä seuraavan osan. Kysymys kuuluu, minkä osan haluatte ensin? =)
Leikitään, että tämä on joku äänestys, minkä ... lasken ... kommenteista, ja se päättyy 25.10 sunnuntaina kello 12! koska alan silloin tehdä jotain. Jos kukaan ei ole vaivautunut kommentoimaan, heitän noppaa siitä mihin tarinaan teen ensin..
Becketin osa olisi 44 kuvaa, A lily wreathin 87 kuvaa ja Aghterin 122. Suunnilleen.
Iih! =)
Hei, tuossa ennen tätä saattaa olla joku ihmeellinen .. asia. Painoin vahingossa enteriä kun olin laittanut otsikon miettimisen jälkeen, ja tuo meni ja julkaisi tämän. Poistin sen, mutta tuolla se sitkeästi näkyy roikkuvan.. No tämä on kuitenkin "oikea" osa, jos se ei ole lähtenyt tästä.. hmm. Tällä ei ole mitään kunnollista nimeä, koska ei ole mitään kiinteää juonta mitä tämä voisi seurata.. ärr.
Tässä on jopa yhdeksän muokattua kuvaa, vaikka en ennen ole pahemmin muokkaillut :o
Koronankylä jäi nopeasti taakse. Ann, Mat ja Ylva yrittivät edetä mahdollisimman nopeasti, joten Mat logiikallaan ohjasi heidät metsään. Tietenkään metsässä ei edetty yhtä nopeasti kuin tiellä, mutta se oli "suorempi" reitti entiselle vartiostolle ja läheisiin kaupunkeihin tai kyliin. Jonathan ei ollut antanut kiireessä kovin hyviä ohjeita, paitsi sen, että vihollisjoukkojen, mitä ne olivatkaan, pelossa ei kannattanut kulkea teillä ja että muutamien mailien päässä pitäisi olla kyliä tai kaupunkeja. Edes kylän kauppias ei ollut varma!
Ann ratsasti hiljaa Matin ja Ylvan takana Terholla. Hän ei ollut tottunut ratsastamaan, joten hän heilui hevosensa selässä ja säpsähti aina, kun hevonen pysähtyi äkisti tai lähti etenemään hieman nopeammin.
He pystyttivät metsään leirin ja nuotion. Heillä oli kaksi makuusijaa, yhden oli aina pysyttävä hereillä vartiossa. Ylva tunsi olonsa tärkeäksi ja hienoksi, kun Mat kohteli häntä niin hyvin, mutta toisaalta hän oli surullinen, koska Ann joutui sietämään veljeltään sellaista naljailua Ylvan takia. Vaikka Ann olikin epäillyt Ylvan ja Matin liittoa. Vaikka hän puhuikin pahaa Matista. Mutta silti...
He kypsensivät leipää (joojoo, leikitään että noi vaahtokarkit on leipää :<) tulella, mutta sitä ei ollut paljon, koska he eivät ajatelleet matkan johonkin kaupunkiin tai kylään kestävän pitkään ja Koronankylästäkin oli pitänyt lähteä niin nopeasti.
Annille jäi nälkä, ja hän olisi halunnut vähän lisää leipää, mutta se ei käynyt Matille. Ylva sai niin paljon kuin halusi, mutta Ann ei edes tuntenut kateutta tätä kohtaan, ja sallikin niin sanotun "oman osuutensa" menevän ennemmin Ylvalle kuin Matille.
Hänen oli tietysti kerättävä polttopuut ja sytytettävä tuli ja huolehdittava leiristä. Kuinkas muutenkaan? hän mietti katkerana. Minä varmaan saan ensimmäisen vahtivuoronkin ja saan yrittää pysyä hereillä istuen kylmällä maalla tuijottaen pimeyteen. Jos siis Mat ajattelee, että olen tarpeeksi vastuullinen vahtimaan tätä typerää leiriä, johon ei varmaankaan hyökkää kukaan, koska kuljimme jo vartioston ohi.
Mat tosiaan halusi ottaa ensimmäisen vahtivuoron. Hänen mielestään hän oli jalo ja epäitsekäs ja kohtelias herrasmies, koska hän antoi naisten nukkua ja valvoi itse. Oli Annin velvollisuus palvella häntä ja Ylvaa sekä huolehtia kaikesta, koska Mat pysyi hereillä tämän puolesta ja vastasi leirin turvallisuudesta. Ja Ylvalla ei ollut velvollisuuksia, koska hän oli Matin itsensä vaimo... siis tuleva vaimo, ja tämä nainen oli siksi Annia ylempänä, koska oli Matin morsian. Kaikki hänelle itselleen läheiset olivat tärkeimpiä. Voisin olla vaikka aatelinen! Mat mietti tulevaisuudensuunnitelmiaan.
Annin selkä ei toistaiseksi osoittanut kipeytymisen merkkejä, vaikka hän kumartelikin koko ajan laittamassa ruokaa ja pitämässä nuotion tulta yllä. Hän teki kaikkea mahdollisimman ahkerasti...
...koska halusi unohtaa edellisen päivän, jolloin he olivat ohittaneet vartioston. Hän pystyi kuvittelemaan kaiken.
Vain vartioston muurit olivat romahtaneet, muut rakennukset olivat pystyssä. Silti kaikki ihmiset olivat.. ..olleet.. puhtaita valkoisia luurankoja. Paikka oli vain kokonaan veressä, luurangot olivat verilammikoissa, ei lihaa, ei kudosta, ei mitään muuta kuin jumalattomasti verta ja valkoisia, hauraita luurankoja.
Hän oli jopa nähnyt pieniä lapsen luurankoja, vauvoihin asti, joidenkin kallot murskana. Ja kamalasti verta, joka ei millään suostunut imeytymään kiveykseen tai maahan. Mikä pystyi tekemään tällaista? Ihmisistä ei ollut mitään muuta jäljellä... Ei ruumiita, ei lihaa, ei ihoa, sisäelimiä ... vain verta ja luurankoja.
Jotkin puurakenteet tai seinät olivat olleet tulessa, mutta tuli ei näyttänyt kuluttavan puuta tai ruohoa tai missä se ikinä paloikin, mutta se oli yhtä kuumaa, polttavaa ja todellista kuin tavallinenkin tuli.
Ann muisti joitakin sotilaiden luurankoja, jotka olivat vain lyyhistyneet seinien vierille tai istuneet jossakin. Kuin he olisivat kuolleet ennen hälytyksen antamista. Miekatkin olivat paikoillaan, mikään.. siis kukaan luurangoista ei näyttänyt osoittaneen eleelläkään, että jokin oli hyökännyt, jokin hälytys oli annettu.
Ann pakotti itsensä nielaisemaan leivänriekaleensa. Hän ei silti pystynyt unohtamaan, kuinka siististi kaikki olivat kuolleet... tai että tuli ei tuhonnut mitään, paloi vain. Eikö tällaista tapahtunut vain tarinoissa?
Leirille tuli ruoan tuoksun perässä koira, jonka Ann hääsi äkkiä pois. Koira oli näyttänyt aika susimaiselta, mutta koira ... saattaisi tarkoittaa, että lähellä olisi asutusta.
Ann kuuli Matin huutavan häntä jostain syvemmältä metsiköstä. Uhmastaan huolimatta hän pelkäsi, että hänen veljensä hakkaisi Annia taas, joten hän päätti totella ja mennä sinne, mistä Mat kutsui.
"Niin?" Ann painoi katseensa alas, kun tuli sinne, missä Matkin oli. Matin mielestä sisko oli turhan kaino, mutta sieti ollakin, hänen läsnäollessaan. Oikeastaan hän oli joskus pitänyt sisarestaan, mutta olosuhteet vaativat nyt toista.
Mat löi Annia kasvoihin voimiensa takaa. Hän oli ajatellut sanoa "olen pahoillani", mutta ei hän kuitenkaan olisi oikeasti ollut pahoillaan, ja hänhän oli rehellinen mies. Melkein.
Ann lysähti maahan. Sisko voisi yhtä hyvin olla kuollut, Mat mietti katsellessaan sisartaan, joka makasi maassa. Entä jos hän olikin kuollut? Sitten hän olisi syyllistynyt murhaan. Mutta hänen tarkoitusperänsä takaisivat paremman elämän hänelle ja Ylvalle, joten .. tämä oli oikeutettua.. Itsehän sisko oli kinunnut itsensä mukaan.
"Mat? Missä Ann on?" Ylva kiinnostui, kun Mat palasi jostain leirille. "Hän jäi ... eh.. poimimaan marjoja." Mat vastasi epäröiden. "Tähän vuodenaikaan ei ole marjoja. Mitä sinulla on suunnitelmissa?"
"Ann lähti kotiin, kun kerroin hänelle aikeistani." Mat valehteli. "Mistä aikeistasi?" Ylva kiinnostui, mitä ihmettä oli meneillään? "Mitä jos me kaksi muuttaisimme johonkin isompaan kaupunkiin? Voisimme olla vaikka kauppiaita tai majatalonpitäjiä tai jotakin. Minulla on kaikki säästöni tässä vyötäröpussissa." Mat sanoi. "Ei Ann kotiin lähtenyt. Hän ei olisi halunnut lähteä..." Ylva aloitti. "Sitäpaitsi emme voi jättää Koronankylää vaikeuksiin. Vai jättäisitkö sinä? Oletko sinä tosiaan niin kaksinaamainen --"
Mat suuteli häntä yhtäkkiä. Mieshän käyttäytyi niin teatraalisesti, että olisi voinut kuvitella tämän kuvittelevan, että suudelma saa naisen hiljaiseksi! Sitä paitsi se kesti liian kauan. Mies ei tuntunut päästävän häntä pois.
Ylva tuli niin vihaiseksi, että hän alkoi potkimaan Matia miten pystyi ja jopa puri tätä päästäkseen eroon suudelmasta. Mat oli kuitenkin häntä voimakkaampi, mies heitti Ylvan maahan ja alkoi lyömään ja potkimaan häntä.
Mat löi Ylvaa useasti ja yritti ottaa kiinni tämän jaloista, jotta nainen ei pystyisi enää potkimaan. Ylva kauhistui, kun jalat jäivät kiinni, ja hän pysähtyi kokonaan. Mat asettui hänen vatsansa päälle, ja Ylvan keuhkot tyhjenivät.
Ylva meni paniikkiin, koska ei saanut henkeä, ja kiemurteli ja yritti potkia vielä lujempaa. Mat näytti raivostuneelta ja potkaisi häntä päähän. Hän näki Matin katsovan johonkin muualle ja näyttävän yllättyneeltä.
Yhtäkkiä jokin hyppäsi Ylvan ylitse, hän tajusi tuon kankaan kuuluvan Annille, joka hyppäsi Matia päin.
Ann paiskautui koko voimallaan Matia päin. Yksi pienenpieni hetki ennen maahan iskeytymistä tuntui oudon rauhalliselta, kuin hän olisi yhtäkkiä saanut aikaa ajatella. Hän ajatteli sitä, että ei muistanut, oliko huutanut jotakin hypätessään Matin kimppuun. Ilmeisesti ei, tai ainakin tämä näytti yhä yllättyneeltä. Ann ajatteli raivoa, jonka tunsi koko ajan ja joka oli syttynyt, kun hän oli nähnyt Matin hakkaamassa Ylvaa. Sitten hän ajatteli isoveljeään lyömässä Annia, mutta jätti syrjään ajatukset, miksi tämä oli tehnyt niin. Tuntui kuin olisi voimassa jokin väliaikainen täydellisen ymmärryksen hetki, viimeinen henkäys ennen pudotusta... ja kaikki alkoi taas liikkua ja hän romahti maahan Matin päälle.
*****
Ylva pystyi taas hengittämään. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi makaavansa routaisella maalla silmät ummessa. Olenko nukkunut?
Oli hiljaista. Ylva tiedosti Annin makaavan oikealla puolellaan.
"Ann.. oletko siinä?" Ylva kysyi hiljaa, mutta mielestään vahvemmalla äänellä kuin hänestä tuntui. Ann oli hiljaa. "Ann.. tekikö hän sinulle jotakin? Oletko kunnossa?" Ylva kysyi voimakkaammin. "Ylva..." Ann aloitti heikosti.
"Minä tapoin hänet."
Ylva auttoi Annin pystyyn. "En ole ihan varma, miten onnistuin siinä.. mutta hän on kuollut.. olen pahoillani, Ylva", Ann sanoi täristen. Ylva nojautui häneen ja alkoi täristä hänkin, äänettömissä kyyneleissään. Ann tunsi olonsa syylliseksi, rikolliseksi, vaikka hän oli toiminut pelastaakseen Ylvan, hän oli aiheuttanut tälle surua, ja sitäpaitsi tappanut oman veljensä. Mitä minä ajattelin? Mitä tapahtui?
Ann tunsi itsensä rikolliseksi jatkaessaan puhettaan, vaikka Ylva itki. "Ylva.. tuntuu että jokin olisi särkynyt.. sisälläni.. sattuu.." Hän kehtasi vielä puhua itsestään, mutta kipu keuhkojen alapuolella pakotti sanomaan jotakin. "Ann! Olen pahoillani, minä vain tässä itken veljesi perään vaikka hän melkein tappoi minut, meidän on pakko löytää jokin kaupunki. Mat varmaankin teki sinulle jotakin. Ei, sinun ei tarvitse puhua, se voi vain pahentaa asiaa", Ylva sanoi nopeasti kun Ann veti henkeä sanoakseen jotain.
Ylva otti asiakseen huolehtia Matin ruumiista. Miehen ruumis oli kylmä ja jäykistynyt, siitä virtaava veri muutti sammaleen pehmeäksi.
Ylvan oli vaikea niellä itkuaan. Mies oli vielä vähän aikaa sitten ollut elävä. Hän pystyi yhä kuvittelemaan Matin suudelman huulillaan... mutta se tuntui vastenmieliseltä. Luotaantyöntävältä. Hänen oli jotenkin pakko itkeä, mutta hän tunsi valtavaa inhoa kuollutta sulhastaan kohtaan, ja hän itki sen takia. Kyyneleet vain tulivat ulos, eikä hän pystynyt mitenkään estämään...
Ylva sai kaivettua jäiseen maahan vain pienen painauman, ja hän peitteli Matin ruumiin mullalla ja neulasilla, sammaleella ja risuilla. Kumpu oli jonkin eläimen vapaasti tuhottavissa, mutta se peitti ruumiin ainakin vähäksi aikaa, niin kauaksi aikaa, kunnes he pääsisivät pois.
He tuhosivat makuusijat ja nuotion. Impi oli jotenkin päässyt vapaaksi ja karannut, joten he lähtivät Terholla matkaan. Ann istui Ylvan takana nojaten tämän olkapäähän. Hänellä oli kylmä, hän tunsi olonsa epämukavaksi hevosen selässä, ja hän olisi mielellään syönyt jotakin, mutta hän vain painautui Ylvan selkää vasten ja nukahti.
*****
Lumi oli sulanut.
Modarin pienen kaupungin tallien vartija haukotteli. Kaksi naista olivat ratsastaneet tänne hevosella, juuri kun hän oli ollut nukahtamaisillaan. Sitten hänen oli pitänyt ottaa selvää heidän aikeistaan, oliko heillä aseita, mistä he tulivat ja niin edelleen. Naiset eivät olleet edes erityisen kauniita, mutta vartija oli innostunut, kun oli kuullut, että nämä olivat Koronankylästä! Siellä lähellä oli vartiosto, jonka kuulemma lentävät käärmeet ja vuoren kokoiset ihmiset olivat tuhonneet. Tai ainakin niin hän oli kuullut. Naiset vain olivat näyttäneet kauhistuneilta eivätkä suostuneet puhumaan mitään! Vartija olisi ollut onnellisempi, jos nämä epäkiinnostavat nuoret naiset eivät olisi tulleet ja hän olisi päässyt nukkumaan vähän aikaa.
Ylva ja Ann olivat ottaneet takkinsa pois matkan puolessa välissä, koska oli tuntunut niin raskaalta ratsastaa paksut takit päällä. Ann oli jälleen unessa. Ylva ei viitsinyt herättää häntä, ei vielä, mutta hän ratsasti varovasti tallissa löytääkseen Terholle sopivan paikan. Olikohan tuollainen kiveys hyvä hevosten tallissa?
"Ann? Mikä on vointisi?" Ylva kysyi. Annista se kuulosti kaukaiselta, mutta hän voi hiukan paremmin. "Pystyn varmaan kävelemään jonkin matkan." hän vastasi. "Hyvä, etsitään majatalo." Ylvan vastaus oli enemmän kysymys kuin toteamus, joten Ann vain nyökkäsi. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ympäristö tuntui epätodelliselta. Hän huomasi, ettei nähnyt vasemmalle sivulleen, jos katsoi oikealle liikuttamatta päätään. Se oli hyvin hämmentävää, kuin jälkikuva, joka välkkyi aina sinne, mihin katseensa osoitti, ja peitti kaiken.
He lähtivät kävelemään. Ann lähinnä Ylvan johdatuksen varassa, hän ei jaksanut pitää silmiään auki. Muutaman kerran, kun hän avasi ne, hän näki ihmisiä syrjäkujilla nukkumassa tai muuten istumassa. Varmaankin juoppoja ja kerjäläisiä, Ann mietti. Eikö näillä ihmisillä ollut rahaa yösijaan?
Kaduilla oli hiljaista, mutta soihdut olivat päällä. Ei sillä, että ne olisivat luoneet kovinkaan paljon valoa. Valkoisella kiveyksellä oli hiekkaa ja mutalammikoita, joissa oli ohut jääkerros. Huurre sai kaiken mudan ja loankin näyttämään kauniilta, pysähtyneeltä. Rakennusten seinät kimalsivat.
Ylva johdatti Annin majataloon, se oli suurin rakennus sillä osalla kaupunkia, ja sen ikkunat hohtivat valoa, kun muut talot olivat pimeinä. Majatalon oli siihen aikaan aika tyhjänä, koska oli varmasti keskiyö tai jotakin. Ehkä se ei ollut kovin suosittu majatalo tai kaikki olivat nukkumassa. Niin Ylva ainakin ajatteli.
Kaikki katsovat, Ylva mietti. Tuntui kiusalliselta seistä siinä, ovella, ja tuijottaa ympärilleen kuin mikäkin typerys. Mutta hän ei ollut kyllä ikinä nähnyt näin isoa majataloa. Hän oli kyllä eläessään nähnyt vain yhden majatalon, Matin majatalon. Joka ei ole enää Matin.
"Miten voin auttaa? Minä olen Jenn, tämän majatalon isäntä. Haluatteko huoneen?" Parrakas, ehkä neljissäkymmenissä oleva mies, Jenn, kiinnostui parista heti. Vaaleampi nainen, jolla oli sininen leninki, näytti kärsivän kivuista, tummempi nainen oli kiukkuisen ja kärsimättömän näköinen.
Tummempi nainen, joka esittäytyi ohimennen Ylva Zackintyttäreksi, yritti olla kohtelias, mutta kävi hyvin kärsimättömäksi, kun vaalea nainen, jonka nimeä Ylva ei suvainnut kertoa Jennille, horjahteli ja näytti nukahtavan pystyyn. Jenn otti maksun yläkerran eräästä huoneesta, joka oli oikeastaan kallein, mutta eiväthän naiset sitä tienneet.
Ylvan oli vaikea saada Ann yläkertaan, koska ainoa tie sinne olivat jyrkät tikapuut, mutta se onnistui ja hän auttoi tämän vuoteelle. Ann näytti vapautuneelta, sulki silmänsä ja nukahti melkein heti. Ylva jäi penkille istumaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaisia huonekaluja, ne olivat tummaa, lakattua puuta, johon oli kaiverrettu koristeita. Penkki hänen allaankin oli hyvin taidokkaasti tehty.
Ylva tuli herättäneeksi Annin hoitaessaan tälle alusmekon päälle, ja tyttö pääsi omin voimin peittonsa alle. Ja nukahti heti. Ylvalla itsellään oli aina ollut ongelmia nukahtaa, eikä hän ymmärtänyt, miten kukaan saattoi nukahtaa noin nopeasti.
Hän viikkasi sekä omansa että Annin vaatteet huoneen lipastoon. Hänen alusmekkonsa ei ollut karkeatekoista pellavamekkoa kummempi. Hän ei jaksanut laittaa hiuksiaan mitenkään paremmin. Ylva oli yhtäkkiä niin väsynyt, että hänen silmillään oli vaikeuksia pysyä auki.
Ylva sammutti seinällä olevan kynttelikön kynttilät. Huoneeseen tuli ihmeellisen pimeää.
Ylva katsoi sängyssä makaavaa, vaaleaa olentoa, joka oli aivan liikkumatta. Hänellä oli kummallinen olo, kuin kaikki maailma olisi tuossa nukkuvassa olennossa. Hän halusi pitää siitä huolta.. ja olla sen lähellä. Annin lähellä.
En voisi koskaan erota sinusta. Voisin kuolla puolestasi.
Ja vaikka joutuisinkin lähtemään luotasi enkä voisi ikinä palata...
...jäisin tyhjäksi, vajaaksi, koska osa minua pyrkisi aina takaisin luoksesi.
Tässä on hieno kliseinen osa. Miksi kaikki nämä tuntuu minusta aina niin kliseisiltä? (Ärsyttävää, kun noiden tullessa majataloon se yksi mummeli tuijotti niitä koko ajan!)
-möölli
PS. tämän tekeminen kesti kolme tuntia! :O ..ja viisi minuuttia
Ihan ekaksi pyydän anteeksi (anteeksi anteeksi anteeksi!) että nämä kuvat on ihan pikselimössöä. Anteeksi! Teen tätä tarinaa eri käyttäjällä kuin Aghteria tai Becketiä, ja tietenkin unohdan tarkistaa ennen kuvauksia, että kamera-asetukset ovat korkeimmillaan. ..yritän siis korvata huonot kuvat .. öö .. hyvällä tekstillä? Kokeillaan.
-Esittelyä
Suuret kaupungit olivat upeita ja suuria, pienet kylät olivat koristeettomia ja ankeita, mutta tietenkin juuri Koronankylä oli maailman keskus. Niin uskoivat ainakin koronankyläläiset, kuten majatalon omistaja Mat Gregorinpoika. Matin majatalo menestyi -- ainakin hänen omasta mielestään -- ja siksi hänellä olisi pitänyt olla vaimo, omien sanojensa mukaan, joka voisi pitää huolta taloudesta kun mies kartuttaisi sitä. Niin oli Mat Gregorinpojalle luvattu Ylva Zackintytär. Vaikka Mathan oli sen melkein itse järjestänyt, koska hänen "vaikutusvallallaan" sai noihin köyhempiin maalaisiin tehtyä .. vaikutuksen.
Matin sisko, Ann Gregorintytär, oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Ylvan elämä Matin vaimona olisi kamalaa. Tai ainakin hän uskoi niin, pitkälti sen pohjalta, että Matilla oli nuorempana ollut monta naisystävää samaan aikaan ja että hän vieläkin teetti Annilla kaikki kotityöt. Eikä palkkana ollut sen enempää kuin puinen penkki hellan vierestä tai leivän kanta, jota kukaan muu ei halunnut syödä.
Matilla oli edellisestä avioliitostaan poika, Elias. Hän (Mat) oli hyvin ylpeä jälkikasvustaan, joka näytti omaksuneen oikean asenteen, joka kuului majatalon isännän pojalle. "Mä haluan voittaa! Älä tappele takas!"
Hiljainen Ylva piti ajatuksensa omana tietonaan ja työskenteli enimmäkseen piikana tai tehden pieniä töitä muille. Hän sai pellavamekkonsa alushameineen -ja paitoineen pysymään hätkähdyttävän hyvässä kunnossa, vaikka lapioikin lantaa joskus tallipoikien kanssa tai paikkasi olkikattoja.
Ylvan isä, Zack, oli leskimies, joka tapaili Renaile Jensintytärtä. Renaile oli oikein nätti siroine kasvonpiirteineen, sinisine silmineen ja kiharine mustankiiltävine hiuksineen, mutta huulia ja poskia korostava ihomaali kertoi hänen ammatistaan.
Tuon ammatin seurauksena Renailella oli tytär nimeltään Ethel. Ethelillä ei ollut kunnollista sukunimeä alkuperänsä vuoksi, mutta häntä kutsuttiin joskus Matintyttäreksi, koska hänen ulkonäkönsä vihjasi Matin olevan hänen isänsä. Mutta tietenkään tuota nimeä ei käytetty Matin itsensä läsnäollessa, jos hän ylipäätään suvaitsi olla paikalla samaan aikaan kuin Ethel.
Vaikka Mat muuta väittikin, oikeasti kylän piti elossa kauppias Jonathan Olavinpoika. Hän reissasi Koronankylän ja läheisen vartioston välillä tehden kauppaa vartiostoon matkanneiden toisten kauppiaiden kanssa. Koronankylä itse ei saisi kovin paljon aikaa mausteitta, tai varsinkaan suolatta, koska ruoka oli ylipäätään vaikea säilyttää paikallisten tuholaisten takia.
Ann piti Ylvaa itselleen hyvin läheisenä, koska hän oli tuntevinaan yhteyden itsensä ja tuon jylhäpiirteisen naisen välillä. Hänen kiintymyksenosoituksensa Ylvaa kohtaan olivat harvinaisia, koska Annilla ei yleensä ollut rohkeutta uhmata veljensä kieltoja puhua Ylvalle.
Ann oli yrittänyt varoittaa Ylvaa avioelämästä Matin kanssa kertomuksen muodossa, kertomuksen, kuinka hän joutui raatamaan, ei saanut hellyyttä veljeltään eikä pahemmin ruokaakaan saati kunnioitusta. Vaikka hän oli ollut varovainen, Mat huomasi Annin puhuneen Ylvalle. "Sinulla ei ole oikeutta puhua Ylvalle! Hän on minun tuleva morsiameni ja siten jo sinua ylempi!" Mat sanoi henkeä vetämättä. Ann ei kuitenkaan halunnut pysyä poissa Ylvan läheltä, sitäpaitsi Ylva ei vielä ollut talon asukas, eikä siten mitenkään ylempi Annille, mutta hän päätti pitää ajatuksensa sisällään ja kuunnella saarnaa hiljaa ja maahan katsellen.
Renaile harjoitti ammattiaan kenen tahansa miehen kanssa, joka vielä pysyi pystyssä ja jolla oli sekä intoa että rahaa. Zack oli aika vakituinen asiakas, koska hänellä ei ollut enää kuntoa tehdä töitään maanviljelijänä. Elias hiipi avonaisen oven taakse katsomaan, mitä tapahtui, mutta vaikka hän olikin kovanaamainen ja tunsi maailman ..ilmiöitä, hän ei voinut olla punastumatta.
"Arvaa mitä mä näin sun äidin tekevän yhen miehen kanssa?" Elias härnäsi Etheliä. "Kohta se saa varmaan toisen äpärän, huoranpenikka!" Tämä käänsi päänsä häpeävänä alas, kun Elias jatkoi puhettaan. Ethelhän oli avioton lapsi, joten hänellä ei ollut paljon sanomista, mutta hän olisi enemmän kuin mielellään työntänyt sormensa ainakin toiseen Eliaksen silmäkuopista.
-Varsinaista tarinaa
Ylva laski katseensa katonrajasta ja antoi Matin jatkaa huolellisesti muotoiltuja sanojaan. Hän kuunteli vain puolella korvalla lauseita, jotka ylistivät hänen mustaa tukkaansa ja tasaista ihoaan. Hän yritti olla välittämättä ajatuksistaan, jotka huusivat, että Matin katse oli viipynyt aivan liian kauan Ylvan pääntiellä, vaikka se olisi voinut olla avarampikin.
Olihan mies tavallaan aika ihastuttava -- osasi valita oikeat sanat ja elehtiä juuri sopivan hillitysti, mutta ... Ylva vaiensi ajatukset hokemalla mielessään, että olipa kaunis ilta, olipa hauskaa että nyt pidettäisiin juhlat tai onneksi ulkona ei ollut vielä liian kylmä. Hän huojahti taaksepäin, ja Matin käsi heilahti oli hänen rintakehänsä. Mihin tuonkin oli tarkoitus koskea? hiljainen, syyttävä ääni kysyi Ylvan mielessä. Hän yritti taltuttaa vihaiset ajatukset. Olihan mies ihastuttava. Ei, hän oli ihastuttava. Tietenkin. Kaikki muut olivat hänelle varmasti kateellisia. Totta kai.
Tanssit pidettiin majatalon edustalla, lapsetkin osallistuivat. Paikalla oli paljon hälinää, väenpaljoutta, naurua ja oluen ja paistetun härän tuoksua. Ihmiset yrittivät olla, kuin heillä ei olisi ennakkoluuloja toisiaan kohtaan. Kaikkiaan tunnelma oli oikein hyvä, koska kaikki onnistuivat pitämään mielipiteensä kohteliaan kuoren alla.
Matin ja Ylvan häät olivat lähellä. He tanssivat siis yhdessä. Kummastakaan ei voinut sanoa mitään muuta kuin että he näyttivät onnellisilta. Musiikki oli hidasta, ja he tanssivat verkkaisesti ja lähekkäin.
Ann katseli Ylvan hahmoa, joka pyöri paikallaan Matin mukana. Hänen olonsa oli kevyt ja haikea. Hän antoi katseensa vaeltaa Ylvan iholla ja hiuksilla, hänen suupielensä nousivat aavistuksen. Ann säpsähti, kun Renaile heilutti kättään hänen silmiensä edessä. "Ann? Ann, kuunteletko sinä? Niin, mitä olet mieltä tästä, kun Tangin vaimo käyttää kangasmalleja, jotka eivät sovi tyyliin, hän olisi voinut parsia ne kokoon tilkuista, mistäköhän hän on ne saanut? Mitä olet mieltä? ..Ann?" Renailen äänensävy muuttui ärtyneeksi, ja kun Ann ei osoittanut merkkejä kuuntelemisesta, hän käveli pois keskustelemaan muiden naisten kanssa.
Ann jäi yksin seisomaan ja katsomaan, kun hänen veljensä taivutti Ylvan tanssissa taaksepäin ja suuteli tätä.
Hänestä tuntui, kuin jokin olisi jysähtänyt hänen sisällään. Kuin jokin olisi painanut hartioita kasaan. Vähän kuin olisi astunut vahingossa yhden askelman rappusissa yli, paitsi että tämä oli paljon pahempaa. Seuraavaksi tuli epäusko. Ei Ylva voinut... miksei nainen ollut jo huutanut kovaan ääneen ja lyönyt Matia? Ann tunsi menettäneensä jotakin.
Järkytyksestä toivutttuaan hän käveli eteenpäin, kohti Matia ja Ylvaa. He olivat päättäneet tanssinsa ja Mat suolsi varmasti teeskenneltyjä kohteliaisuuksia Ylvalle. Nainen, johon Ann oli enemmän kiintynyt kuin kehenkään muuhun, kehtasi jopa hymyillä takaisin! Ja hyväksyä kohteliaisuudet!
"Ylva.. Mitäs tuo nyt oli? Aiotko tosiaan naida hänet?" Ann kysyi muka muina miehinä, kuin ei olisi tiennytkään Matin suunnitelmista. "Miten vainoharhainen sinä olet! Mitä sinulla on meitä vastaan?! Mat on ihana mies ja sinä vain vihaat häntä ja yrität syyttää häntä koko ajan vain, koska sinulla ei ole hänen majatalossaan omaa huonetta ja joudut tekemään ruoan! Miksi olet koko ajan tuollainen!" Ylva sanoi kovaan ääneen vihaisesti. Annista tuntui kuin häntä olisi lyöty kasvoille, tai että hän olisi tippunut kaksinkertaisen matkan niiltä rappusilta. "Sanoiko.. hän todella niin? Se ei ole totta!" Hänen äänensä murtui.
Kiistan keskeytti ratsastaen saapuva hahmo. Ihmiset huutelivat yllättyneinä, tai juopuneita tervehdyksiä, mutta kaikki hiljenivät, kun näkivät ratsastajan kädessä olevan miekan.
Tulija oli Jonathan. Hän näytti olevan tolaltaan. Mies hengitti raskaasti ja hyppäsi hevosen selästä kiireessä, vaikka yleensä vain liukui siitä hallitusti. Ihmiset huutelivat yhä, kun tunnistivat miehen Jonathaniksi, jotkut eivät nähneet tämän vihaista ilmettä kaukaa.
"Jonathan? Mitä tämä tarkoittaa? Miksi tulet noin dramaattisesti keskeyttämään juhlamme, miekka kädessäsi? Latistat tunnelman!" Mat kyseli hämmentyneenä ja vihoissaan. Se, että hän itse ei ollut juhlansa keskipiste, ärsytti häntä, tai ainakin Ann näki asian niin.
"Vartiosto on vallattu ja tuhottu! Sanovat, että sota on meneillään! Kaikki kauppiaskaravaanit on ryöstetty ja heidät on tapettu. Nyt on talvi, ja vartioston varastot on ryöstetty ja loppu poltettu. On vain ajan kysymys, koska vihollisen joukot tulevat tänne!" Jonathan sanoi hänelle epäominaisen nopeasti, mutta selkeästi.
"Miksi sinä vain seisot siinä? Etkö tajua, että teidän kuuluisi tehdä jotakin? Eikö teillä ole edes aseita! Te olette kuoleman omia!" Hän alkoi menettää malttinsa, kun Mat vain oli hiljaa ja irvisteli epäuskoisesti. "Mitkä viholliset? En edes tiennyt että meillä on vihollisia! Eikä meillä ole ruokavarastoja, olemme aina ostaneet ja myyneet vartiostolle. Et voi olla tosissasi!" Mat avasi lopulta suunsa melkein huutaen Jonathanille. "En minäkään tiennyt että on vihollisiakin, mutta nyt ne ovat täällä ja tuhonneet vartioston! Te näännytte viikossa nälkään, vaikka ne eivät hyökkäisikään!"
"Mat, mistä tässä on kyse?" Ylva kysyi varovasti. "En ole ihan varma vielä, mutta ilmeisesti vartiostoon on hyökätty ja ruokavarastoja ei ole." Mat vastasi. Ylva vastusti kiusausta pyöräyttää silmiään, aivan kuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut kaikkea, mitä Jonathan oli huutanut. Lisäksi Mat vastasi alentuvasti, niin kuin hän ei voisi ajatella itse mitään ja että häntä ei voisi säikyttää. Ylva ei uhrannut näihin ajatuksiin paljon aikaa, koska nyt oli ajateltava, mitä tehdä.
Jonathan selitti kaiken Annille hiukan rauhallisemmin, koska hän oli jo huutanut Matille. ja piti Annista paljon enemmän. Sitäpaitsi Ann ei puhunut koko aikaa päälle eikä keskeytellyt häntä, ja pystyi vieläpä tekemään johtopäätöksiä asioista. Jonathan selitti, että yöllä sotajoukko, jossa oli ollut jalka- ja jousimiehiä, oli hyökännyt vartiostoon metsästä. Vartiostolla ei ollut kahteen sataan vuoteen tapahtunut mitään sellaista, joten kukaan ei ollut varautunut, ja linnake oli poltettu. Hän jätti kertomatta, mitä kauppiaille ja asukkaille oli tapahtunut.
Ann meni levottomana nukkumaan, hän ei tiennyt mitä miehet päättäisivät tai mitä tapahtuisi. Hän pelkäsi lähinnä itsensä ja lasten puolesta, sekä myöntämättään vähän Ylvan puolesta, ja yritti olla kuvittelematta mitä vartioston kauppiaille ja asukkaille oli tapahtunut.
"Meidän pitää ajatella tätä", Mat sanoi Jonathanille johdattaen tämän sisään majataloon. Jonathan jätti miekkansa oven viereen, kuitenkin ulottuvilleen, aivan kuin pystyisi itse torjumaan koko sotajoukon! Tai ainakin mies oli kertonut siitä suurena.
Mat laski heille oluet. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja häntä ärsytti, että mokoma kauppias oli tullut keskeyttämään hänen juhlansa. Tuntui jotenkin epätodelliselta, että vuosikymmeniä Koronankylän tukena seissyt vartiosto olisi poissa, tai edes kivikasana jossakin. Mahtoikohan koko juttu olla totta?
"Minusta meidän pitäisi lähettää joku tiedustelemaan.." Jonathan aloitti, mutta Mat keskeytti hänet. "Hulluutta! Mitä sinä hyvä mies puhut. Nyt, kerro minulle täysin mitä tapahtui, äläkä valehtele!" Matia ärsytti toinen, tummempi mies, joka oli vain hieman nuorempi kuin hän ja ehkä melkein yhtä voimakas auktoriteetti! Jonathan alkoi kärsivällisesti kertomaan päivää takaperin sattuneista tapahtumista, ja Mat istui ja kuunteli kuin ei olisi kuullut miehen selitystä jo kahteen kertaan.
"No, meidän on lähetettävä joitain ihmisiä tiedustelemaan tai läheiseen kaupunkiin ostamaan ruokaa, etteivät ihmiset kuole nälkään", Mat totesi. "Minä sanoin tu..." Jonathan yritti taas, mutta Mat jatkoi kuin ei olisi huomaavinaankaan, "Nyt meidän on mentävä nukkumaan, ettemme olisi väsyneitä huomisaamuna."
Kun aamu valkeni, kylässä oli hiljaista, koska suurin osa ihmisistä oli nyt kuullut uutiset ja he olivat peloissaan.
Kaksi hevosta, kolme ratsastajaa olivat valmiina lähtöön. Mustalla Terho-hevosella ratsasti Ann. Hän oli huutanut ja anonut itsensä mukaan, oikeastaan sen takia, että Ylvakin oli menossa, eikä hän tahtonut mitään pahaa tapahtuvan tälle.
Ylva haki tasapainoa Impi-hevosen selässä, kun se lähti liikkeelle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Mat oli raahannut hänet mukaan, tai miksi Ann halusi mukaan. Kaikki oli niin kummallista, mutta hän totteli käskyjä eli lähti mukaan.
PS. Yritän tehdä seuraavan osan nopeasti, ettei ihmisiä häiritse nämä kamalat kuvan! :(
